Suoraan asiaan niinkuin ennenkin: Avioero astui voimaan joulukuussa.

Kova vääntö oli itseni kanssa siitä, voinko sitä täällä myöntää ja siksi näin pitkä viive edelliseen kirjoitukseen. Olen jättänyt sairastuneen puolisoni, ja itse terveenä puolisona halunnut erota ja myös vienyt sen loppuun. Edelleen tuntuu hankalalta sitä myöntää.

Vaikeinta oli sietää sairaus osana omaakin elämää. Tuntuu itsekkäältä ja paskalta, enkä ole mitään säälipisteitä vailla. Enkä niitä ansaitsekaan. Mies ansaitsee terveen elämän, jatkumon, hyvän elämän. Paremman, mitä minä pystyin puolisona tarjoamaan. Paska vaimo olin, kun en enää jaksanut. Säälittävä luovuttaja.

Mutta paljon rakastin sairastunuttakin miestä. En olisi halunnut, että oma rakas sairastuu. Sairautta en kuitenkaan kestänyt, vaikka töitä hyväksymisen kanssa yritin tehdä. Ehkä rakkaus loppui sairauden vuoksi, tai ehkä itse muutuin. Ja muutuinhan minä. Tie eropäätökseen oli pitkä ja piinaava, mutta mitäpä sitä pyörittelemään. Päätös piti tehdä, koska koin niin.

Minä päätin erota, koska en muuta tietä enää nähnyt. Näin sen täytyi mennä, näin se meni.

Kaikki on tällä hetkellä hyvin. Lapset voivat hyvin, mies voi hyvin, minä voin hyvin. Mitä täällä tapahtuu?? Toki traumojen työstäminen vaatii aikaa, terapiaa ja kuuntelemista. Silti elämä on kutakuinkin normaalia ja kulkee omalla painollaan. Päivät ne vaan tulee, ja menee läpi sormien sunnuntait... Lapset näkevät isäänsä ja isä lapsiaan.

Kiitollinen olen monesta asiasta, ja toivon jokaiselle tämän sairauden kanssa kamppailevalle järjettömän isolla sydämellä voimia ja valoa. Toivon myötätuntoa sekä sairastuneelle että puolisolle, koska kovat ovat molemmat osat. Sairastuneelle paljon toivoa siihen, ettei sairaus aina todellakaan etene niin toivottomasti kuin mitä sairaalassa kerrotaan. Puolisolle toivon rohkeutta, ja luottamusta omiin tunteisiin.

Istuttiin tytärten kanssa kolmestaan tänään ruokapöydässä ja pidin esitelmää vihreistä kasviksista. Pöydässä oli pinaattia, auringonkukan versoja, ja kahta eri salaattia. Pian 13-vuotias tytär muisti otteen meidän perheen ruokapöytähistoriasta, miten minä olin joskus vouhottanut siitä, että tässä perheessä muuten sitten syödään tästä lähtien vaan raakoja kasviksia. Huutomerkki ja epäilemättä vielä nyrkki pöytään. Tyttö muisteli, että taisi pienempi tyttö olla vielä mun vatsassa ja että siksi julistin uutta menyytä niin raivolla. Mutta oikaisin, että isompi syy taisi kuitenkin olla isän sairaus ja tahto sen voittamiseen kaikin mahdollisin tavoin (toivo, joka kylläkin horjui rajusti pitkin matkaa). Tyttö oli kauan aikaa hiljaa, mutta jossain vaiheessa tokaisi: "Äiti, sulla on paljon viisautta." Olin jo kokea ylpeyttä itsestäni, kunnes tyttö jatkoi: "Kun sää oot jo niin vanha."

Kirjoittamista en aio lopettaa, mutta ehkä aiheita täytyy kaivella nyt vähän lujemmin. Kiitos kaikille taas lukemisesta ja kommenteista <3

Kuunnelkaa vielä ajatuksella Club for Fiven versio Metallican klassikosta Nothing else matters. Kiitos.

"So close no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

Never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters

Trust I seek and I find in you
Every day for us something new
Open mind for a different view
And nothing else matters

Never cared for what they do
Never cared for what they know
But I know

So close no matter how far
Couldn't be much more from the heart
Forever trusting who we are
And nothing else matters

Never cared for what they do
Never cared for what they know
But I know

I never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters"