Ahmin tänään loppuun kirjan Viikkoja, kuukausia. Sen kirjoitti Reko ja Tina Lundán, aviopari. Miehellä oli aivosyöpä. Oli pakko lukea järjestelmällisesti sivu sivulta, vaikka koko ajan halusin vaan päästä loppuun. Miten miehen käy ja millanen mahollinen loppu on. Kuolema. Se kai mulla päivittäin pyörii mielessä. Osa musta haluaa painaa ajatuksen johonki perimmäiseen nurkkaan. Mutta kun vakava sairaus tulee osaksi elämää, kuolema kai tunkee väkisin ajatuksiin. Miten pärjään ilman miestä, jos jään yksin? Mitä kaikkea mun pitää osata ilman miestä?

Kun sain mieheltä tekstiviestin, että on saanu epilepsiakohtauksen (se ensimmäinen, varsinainen suuri alkusoitto tälle kaikelle) ja on päivystyksessä, aloin välittömästi miettimään kaikkia niitä arkisia askareita, jotka mun pitäis osata hoitaa täällä kotona. Muistin miehen sanoneen, että auto pitäis pian katsastaa ja renkaatki vaihtaa. Missä se pitää öljyjä ja lasinpesunestettä, ja mihin reikään ne autossa tungetaan? Missä meidän huushollin lamput ja paristot on? Yhtään lamppuakaan en oo kotona vaihtanu. Miks en oo kuunnellu sitä, kun se on yrittäny selittää mulle varmaan sen sata kertaa, missä se pitää kaikkia ohjekirjoja? Tästä lähtien kuuntelen sen joka sanan. Kun se vaan vielä vois olla mun elämässä. Kaikki tuntu niin lopulliselta. Sitä oli eläny siihen asti jossain pumpulissa, että vaan muille tapahtuu kaikenlaista pahaa mutta ei ikinä meille. Me eletään vanhoiksi yhessä. Sehän nyt oli itestään selvää. Voitiin niin selvästi nähä toisemme vanhoina, hoitamassa toisiamme. Nauramassa toisen rypyille ja tekareille.

Edelleenhän se on mahollista. En oo toivoa heittäny mihinkään. Mutta välillä joutuu synkistelemään ja sitten kapuamaan taas ylös sieltä. Niin kai sitä jaksaa päivän kerrallaan. Uskoo parempaan huomiseen. Toivoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Rakastaa, vaikka tekis kipeää.