Löysin arkistoistani tekstin, jonka olin kirjoittanut 30.10.2013:

"Kello herättää 6.45. Pienempi tuhisee ja lutkuttelee tuttia vieressä. Ei yllätyksekseni herää, vaikka kello soi kohtuullisen lujalla. Hiippailen ulos huoneesta ja puen. Mieheltä on tullut yöllä tekstiviesti jossa valittelee, että selkä on tosi kipeä. Vastaan, että koita kestää rakas ja painele nappia.

Keittelen kahvit. Rakastan aamuja. Varsinkin niitä, jolloin saan olla yksin ja juoda kahvini rauhassa. Potkaisen pimeässä metallilelua keittiön lattialla, joka liukuu vauhdilla törmäten uuniin. Käsittämättömän iso räminä siitä lähteekin. Takuulla herätti pienemmän. Isompihan ei herää vaikka kongia kalauttaisin.

Aamun toisena yllärinä pienempi ei herää vieläkään, ja saan juoda kahvini rauhassa! Autuasta.

Kun yritän myöhemmin hellästi herätellä isompaa, tulee vastaukseksi epämääräistä murinaa. Mee pois tyhmä, tulkitsen. Pian pienten paljaiden jalkojen läpsyttely lähestyy käytävältä. Pienen silmät ovat vielä puoliummessa, pellavatukka pörrössä takaraivolta ja tutti ylösalaisin."

Ihania pieniä onnen hetkiä. Ja kuitenkin se suuri varjo miehen tilasta melkein koko ajan meidän kaikkien päällä. Melkein.

Luin keväällä Anna-Leena Härkösen "Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia". Olen Härkösen vannoutunut fani. Hän kirjoittaa rehellisesti arjesta, äitiydestä ja niistä asioista, joista ei ääneen ole (muka) lupa puhua. Kritiikkiä ja ironiaa, viihdyttävään ja tarpeeksi kärjistettyyn asuun puettuna. Otin pätkän talteen:

"Sama Sinikka poti aikoinaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei hänellä aina ollut yksinhuoltajana tarpeeksi aikaa kokata itse, vaan täytyi turvautua valmisruokiin. Vuosia myöhemmin hänen vanhempi poikansa muisteli lapsuutensa ruokia haaveellinen katse silmissään - me saatiin syödä kaupan hampurilaisia ja ranskalaisia ja pizzoja joka arkipäivä. (---)"

Ah, mikä synninpäästö! Toinen pätkä:

"Joskus tuntuu siltä, että on muuttunut jonkinlaiseksi elektroniseksi leluksi, joka hokee pakonomaisesti samoja lauseita. "Pese hampaat! Pue päälles! Syö murot loppuun! Tee läksyt! Nyt televisio kiinni!" Mutta kukaan ei kuuntele. Sen sijaan joudumme itse kuuntelemaan jatkuvaa mouruamista eri asioista. "Missä mun kauluri on? Mä en jaksa mennä kouluun, siellä on liian kylmä! Anna keksi! Osta mulle joku peli!" Joskus meitä ehkä paiskataan tylyllä katseella, kun pyydämme itse jotain, siinä kaikki. Miten se voikin olla niin, että lapset näyttävät ottavan henkilökohtaisena loukkauksena sen, kun heitä pyytää ruokapöytään? Meillä kaikilla on tässä maailmankaikkeudessa jokin tehtävä. Äitien tehtävä on olla Syyllinen. Miten estottomasti lapset meitä syyllistävätkään! On äidin vika, jos puhelimen laturi on hukassa, matikan läksy liian vaikea tai ulkona vääränlainen sää."

Huutonaurua. Juuri näinhän se menee. Eilen isompi tyttö tuli illalla kotiin kaveriltaan ja kiukustui huomatessaan, ettei ollutkaan tehnyt kaikkia läksyjään koulun jälkeen. Hetken aikaa kärttyiltyään tyttö hoksasi, että se olikin oikeastaan äidin syy! Ja sitten vielä se, että äiti ei t-a-a-s-k-a-a-n  pessyt sillä "pehmeyttävällä" pesuaineella mun vaatteita. Äiti ei i-k-i-n-ä osta tai tee hyviä iltapaloja. Eikä äiti m-u-u-t-e-n-k-a-a-n k-o-s-k-a-a-n osta oikeanlaisia sukkahousuja.

Huomasin oikeasti etsiväni syytä itsestäni. Miten ne läksytkin nyt sillä lailla jäivät tekemättä? Miten kelvoton äiti olenkaan, kun en aina tiedä mitä tyttö haluaisi syödä. Kun ostan mahdollisimman pehmeitä sukkahousuja, ne löytyvät mytyssä vessan nurkasta. Liian isot, liian pienet, liian kovat, liian värikkäät, liian huonot. Kun ostan tytön toiveesta punaista viiliä, se on jääkaapissa vielä parasta ennen- päivämäärän mentyä jo aikapäiviä. Mutta joka tapauksessa syy on minussa. Varmasti minussa. Olen huono, epäonnistunut äiti.

Vai olenko? No en hemmetissä ole.

Se on jännä juttu, miten oman lapsen kasvatus tuntuukin joskus niin haasteelliselta tehtävältä. Mukana ovat aina suuret tunteet ja se syyllisyys - epävamuus siitä, olenko onnistunut kasvatustehtävässäni vai olenko jollain lailla pilannut oman lapseni tekemällä virheitä. Peruuttamattomia virheitä. Omien virheittenikö vuoksi lapseni käyttäytyy haastavasti tai rutiinit eivät suju?

Taisi olla mun toisen suuren idolin Jari Sinkkosen neuvo, että jos kokee syyllisyyttä ja epävarmuutta kasvattajana, on se ainoastaan hyvä asia. Se on merkki siitä, että kykenee puntaroimaan itseään vanhempana, ja pyrkii olemaan hyvä vanhempi. Fakta on se, että jotkut tytön käyttäytymiseen liittyvät asiat liittyvät varmasti meidän perheen kuluttavaan, epävarmaan ja epänormaaliin tilanteeseen, mutta jotkut asiat ovat tytön perusluonteeseen tai ikäkauteen liittyviä normaaleja kehitysvaiheita. Esimurrosikäkin lähestyy uhkaavasti.

Äidin tehtävä on todellakin olla Syyllinen. Tytön kiukku syntyy usein hyvin pienistä ja arkisista asioista, ja tyttö purkaa kiukkunsa luonnollisesti minuun. Kiukku on sallittua tietyissä turvallisissa rajoissa, ja asioista voidaan puhua kiukun mentyä. Jos kiukku ei ota laantuakseen, soitto toiselle turvalliselle aikuiselle voi auttaa. Eikä aina itse Syyllisenkään kiukku pysy gurumaisesti pinnan alla. Ja sekin on ok.

Armollisuus itseään kohtaan on penteleen haastava tehtävä. Mutta jos sitä edes hetkittäin löytyy, heijastuu se varmasti myös kasvatukseen. Ja sitä kautta löytyy armollisuutta myös lasta kohtaan. Ei tarvitse olla virheetön ollakseen hyväksytty - riittävän hyvä vanhempi, riittävän hyvä lapsi. Namaste. Ugh.