Tyttö tokaisi tänään, että äiti, miks sää oot niin ilonen! Äänessä oli aitoa hämmästystä (jopa vähän säikähdystä?). Mun perusilme ja -olemus täällä kotona on sitten varmaan jotain ihan muuta. Voi voi... Mutta minkäs teet. Riemun syy oli, että sain ehkä järjestettyä tälle vuodelle säännöllisen avun toiselle päivälle viikossa. Neljälle tunnille, eikä se varsinaisesti kauheasti edes ole, mutta apuhan se on pienikin apu. Kelailtiin miehen kanssa eilen illalla, että aika paljon me kuitenkin nauretaan ja väännetään kaikesta vakavastakin vitsiä. Mutta silti siellä pohjalla kai on se vakava perusvire, jonka nimenomaan lapsi huomaa. Ensi viikon magneettikuvaus ja lääkäriaika kyllä kolottelee taas molemmilla. Eikä menneen kuukauden päänsärkypäivät ainakaan vähennä huolta. Mutta kohtapa se taas selviää. Turha sitä on mielessään arpoa, mitä kuvissa näkyy (vaikka arpoohan sitä silti, vaikkei sitä ääneen tee mieli sanoa kenellekään). Kunpa tähän piinaavaan elämäntilanteeseen saataisiin joskus joku ratkaisu ja päätös.

Mutta siihen asti on keksittävä harhautuksia.

Filosofiset kirjat ja kaikenmaailman elämäntapaoppaat ovat tuntuneet välillä liian painavalta luettavalta, joten on ollut kepeää kahlailla ihan vaan good old kaunokirjallisuudenkin parissa. Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivän sain äipältä lahjaksi jo kun täytin 17, mutta olen lukenut kirjan sen jälkeen pari kertaa uudelleen, eri elämäntilanteissa ja eri naisena. Ravistelevaa tekstiä mutta hauskaakin. Kertoo äidin ja tyttären väleistä. Oikeastaan nyt vasta kolmekymppisenä tajuan sen paremmin. Nyt kun tuntuu, että naiseuskin on vasta varsinaisesti herännyt, ja on voinut peilata äitiyttäänkin omaan äitiin.

Hyvä ystävä suositteli joku vuosi sitten Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa, ja se toimii nyt toista kertaa mun iltapäivien naurattajana. (Nauruterapia, paras terapia?) Sitten jossain mielenhäiriössä tempaisin kirjastosta Treenaa itsesi 10 vuotta nuoremmaksi. (Yeah right...) Mutta on siinä ihan hyviä juttuja siihen, jos on kertakaikkisen jumissa kämpillä, ja silti on tarve liikkua. Ei tarvitse välttämättä mitään vempaimia eikä kalliita jumppasaleja siihen, että voi hoitaa fysiikkaa. Älyttömän pitkä testi siinä alussa kyllä on, jossa kysytään mm. onnellisuuden määrää ja muuta, jotka koen että nyt ei todellakaan ole paras aika mitata omaa onnellisuuttaan. Sen verran ohuella jäällä nyt kuitenkin liukastellaan.

Mutta sainpahan joululoman aikana vihdoin Tollenkin kirjan päätökseen, ja kirjoittelin tärkeitä kohtia muistiin. Kuten tämän: "...muuta tilanne toimimalla tai puhumalla, jos on tarpeen, tai jätä tilanne sikseen ja hyväksy se. Kaikki muu on hulluutta. (...) Missä tahansa oletkin, ole siellä täydesti. Jos katsot, että tässä ja nyt on sinun kohdallasi sietämätön tilanne, että se tekee sinut onnettomaksi, sinulla on kolme vaihtoehtoa: vetäydy pois tilanteesta, muuta se tai hyväksy se täydellisesti. Mikäli haluat kantaa vastuun elämästäsi, sinun täytyy valita yksi noista kolmesta vaihtoehdosta. Ja sinun täytyy valita nyt. Hyväksy sitten seuraukset. Ilman selittelyä. Ilman kielteisyyttä. Ilman henkistä saastetta. Pidä sisäinen tilasi puhtaana." On kai tuo välillä auttanut sekä elämäntilanteen että ihmissuhteittenkin puntaroimiseen.

Tämä piti ottaa ihan talteen yhdestä artikkelista: "Antropologi Gregory Batesonilla oli tapana kysyä, mihin loppuu sokean ihmisen minä. Onko se sormenpäissä, joka koskettaa valkoista keppiä? Vai onko se kepin päässä, joka koskettaa ympäristöä? Se, mitä hän halusi sanoa on, että mielemme rajat eivät ole samat kuin kehomme rajat. Päinvastoin, mielemme on kuin SETI:n projekti. Se kurottuu kehomme ulkopuolelle kylmään avaruuteen ja etsii toista älykästä elämää. Tämä mielten kohtaaminen on sosiaalisen eläimen älykkyyden perusta." Mua kiehtoo (PELOTTAA) ajatus siitä, millainen se afterlife sitten lienee. Jatkuvasti bongailen lehdistä ja telkusta juttuja, jotka liittyy tähän samaan aiheeseen. Miten meidän keho ja elämä maanpäällä on vaan pieni ja kipeä raapaisu siitä, mitä meidän olemassaolo tulee sisältämään. Täytyy olla niin, että meidän ydin, sieluko se sitten on, kuuluu johonkin isompaan kokonaisuuteen ja löytää tarkoituksensa vasta sitten kun täältä maankamaralta pääsee pois. Mutta se aika, mikä täällä sinkoillaan, erehdytään ja oivalletaan, tulee merkitykselliseksi kun pystyy jakamaan asioita ihmisten kanssa.

Katsottiin miehen kanssa lomalla Almodóvarin elokuva The Skin I Live In (Iho jossa elän). Oli vaikuttava elokuva, ja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Päällimmäinen miete elokuvasta oli, että oikeastaan ihan sama millainen se "temppeli" on jonka sisällä asuu, kunhan pystyy säilyttämään sen aidon minän sisällään. Vaalii sitä mitä tuntee ja kokee, kuuntelee itseään ja muistuttaa itsen olemassaolosta huolimatta siitä, mitä keholle tapahtuu. Tai millaisissa olosuhteissa elää.

Ajatukset tuntuvat pyörivän nyt koko ajan saman aiheen ympärillä. Mutta ihana huomata, että eteenpäin on menty taas, ja on välillä helpompi olla.