Katsoin elokuvaa New York, rakkaudella. Yhdessä kohtauksessa vanha pariskunta pysähtyi seisomaan meren rantaan. Siihen piti pausettaa. Näkymä oli takaapäin kuvattuna, nainen kumaran miehensä käsipuolessa ja suuri meri pariskunnan edessä. Tunsin kaipausta.

Ihmiset joskus sanovat, että kukaanhan meistä ei tiedä päiviemme määrää tai varmuudella sitä, saadaanko me viettää eläkepäivämme oman rakkaan kanssa. En tiedä, pitäisikö sen lohduttaa minua, mutta sitä se ei tee. On eri asia elää terveen puolison kanssa tavallista arkea, jossa toiveena molemmilla on yhteinen tulevaisuus. Onko mulla ja miehelläni tulevaisuutta? Yhteistä vanhuutta meillä ei ainakaan ole. Joku sanoisi, että ihmeitäkin tapahtuu. Siihen minä toteaisin, että hello, reality calling.

Siitä voisi kirjoittaa kirjan, millaista on elää sairaan puolison kanssa kolmekymppisenä tiedostaen koko ajan sen, että puolison elämää mitataan todennäköisesti kuukausissa - niin hitokseen tunteita, ajatuksia ja hetkiä siihen mylläkkään mahtuu.

Mutta takaisin elokuvaan. Kohtaus harmaapäisestä parista meren kuohujen edessä on pysäyttävä. Pariskunta on elänyt pitkän parisuhteen yhdessä. Monet kuohut on käyty läpi, ja niin onnekkaita ovat olleet että ovat tuossa iässä vielä yhdessä. Kateus sivalsi. Mietin miten ihmiset ovat meidät matkan varrella nähneet. Entä miten ihmiset näkevät meidät nyt, tässä tilanteessa? Facebookin kuvissa, kaupungilla, palvelutalossa. Tuntuu pahalta olla terve. Tuntuu kamalalta, että mies on invalidi siinä mun rinnalla. Haluaisin joskus toitottaa meitä katseleville ihmisille, että tää mun mies osaa soittaa hemmetin hyvin rumpuja, ja se on lempein ja kaunein ihminen jonka tunnen. Jospa kaikki voisivat nähdä miehessä sen menneisyyden eikä sitä invadiliutta ja sitä räikeää ristiriitaa, kun kuljen sen käsipuolessa pienemmän tytön istuessa rollaattorin kyydissä.

Saman elokuvan toisessa kohtauksessa tuo vanha pariskunta käveli kadulla. Mummeli paineli reilusti edellä piikitellen miestään hitaudesta. Paappa köpötteli perässä keppinsä kanssa laukoen vähintään samalla mitalla takaisin. Tuli mieleen mun ja miehen arkinen keskustelu - onhan se ihan jetsulleen samanlaista.

Mehän eletään jo tavallaan meidän vanhuutta. Ennen aikojaan vaan.

On se kyllä jännä juttu, että hyvin usein kun bongaan televisiosta jonkun kiinnostavalta tuntuvan leffan, siinä käsitellään joko keskeisesti tai sivullisesti syöpää tai suoriltaan aivokasvainta. Joskus katsoin netistä, että jaa sieltä näkyy joku tanskalainen leffa, nimeltään Yhtä perhettä. Alussa näkyi nuori pari, joka vaikutti hyvinkin onnelliselta. Laitoin pauselle, ja kävin laittamassa tytöt nukkumaan. Kun katsoin leffaa pätkän eteenpäin selvisi, että pääosanäyttelijän isällä oli syöpä ja ihan kohta isä saikin epilepsiakohtauksen. Heti perään selvisi, että syöpä oli levinnyt aivoihin.

Ei saakeli taas. Painoin pausea sormenpää valkoisena, puistelin päätä ja kirosin. Ai mitä tunsin? Vihaa siitä, ettei miehen sairaus tai sairaus ylipäätään jätä mua koskaan rauhaan. Vaikka olen itse terve, sairaus vaanii muakin koko ajan. Vaikka välillä tuntuukin pahalta olla terve, en silti halua sairastua. Haluan olla terve, mutten tiedä voiko terveys säilyä jos koko ajan pyörittelen sairautta mielessäni ja mun arjessa.

Haluan siis juosta pakoon tunteita, jotka liittyvät miehen sairauteen. Haluan siis piiloutua surulta. Miksi surua on niin vaikea kohdata?