Nyt tulee kirjoitukset kyllä vikajärjestyksessä. Edellisessä kirjoituksessa piti päästellä höyryjä pelkästään siitä, mitä päällimmäisenä mietin ja kertoa isoista tapahtumista. Mutta nyt edeltävästä viikonlopusta enemmän.

Alkuviikko meni mukavasti miehen pikkuveljen autellessa meillä kotona. Uskomatonta muuten seurata, miten nuori jätkä osaa huseerata keittiössä. Kiitollinen olen, että meidän ympärillä on niin paljon empaattista ja auttavaista väkeä, molempien suvuissa ja myös sukujen ulkopuolella. Miestäkin kävi taas niin moni katsomassa sairaalassa, että aivan tunsin sen lämmön, miten paljon ihmiset välittää.

Mun väsymys ja synkkyys varmasti välillä ahdistaa myös mun kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Ymmärrän sen kyllä. Ja tänne blogiin oksentelen yleensä vaan nimenomaan sitä, mitä en aina niin osaa tai välillä pystykään muuten tuoda julki. Masentavaa kai näitä on lukeakin. Mutta kun on raskasta, niin on raskasta. Mulle on ollut niin terapeuttista tuoda sitä puolta kirjoittamalla esiin, ja onnekseni niin moni tänne kommentoi ja ylipäätään tätä lukee. Kiitos siis teille! Tätä kautta olen saanut myös monta tärkeää kirjekaveria, joiden puolisot sairastavat syöpää ja tietävät, mistä täällä vaahtoan. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Voimia teille kaikille, jotka olette vakavan sairauden kanssa tekemisissä tavalla tai toisella!

Meinasin taas torstaina haljeta ahdistukseeni, joten otin äkkilähdön tai aikalisän tai miksi sitä nyt voisi nimittää - joka tapauksessa pakkasin kamppeet ja tytöt autoon ja hurautin 350 kilometriä etelään. Tuntui hyvältä päästä pois kotoa. Pakoon todellisuutta?

Ensimmäistä kertaa koko miehen sairauden aikana lähdin ilman, että järjestin miehelle seuraa siksi aikaa. Sovittiin miehen kanssa, että jos hän tarvitsisi seuraa ja apua, hän pyytäisi sitä itse. Uskalsin ottaa sen hypyn, joka mun olisi pitänyt uskaltaa jo kauan sitten. Se sai mussa jotain liikkeelle, ja sain reissulla mietittyä monta tärkeää asiaa loppuun.

Olo oli pitkästä aikaa aidosti hyvä, koska vietin viikonlopun taas "paratiisisaarella" mökillä tyttöjen, vanhempieni ja veljeni kanssa. Aurinko lämmitti (ja valitettavasti myös poltti) kehoa, mutta järvivesi oli sopivan viilentävää. Mieli on levossa ja tunsin syvää rauhaa. Rakastan ja tarvitsen sitä oloa.

Olen ollut työttömänä koko miehen sairauden ajan, ja hoitanut pienempää lastamme kotona. Se on ollut mulle liian raskas yhdistelmä. Varmaan ristiriitaisinta on ollut iloita lapsen syntymästä ja ensimmäisistä elinvuosista samalla, kun on valmistautunut luopumaan rakkaimmasta ihmisestä ja lapsiensa isästä. Olen varmasti elänyt jonkinlaisessa shokissa tai kriisissä koko tämän ajan. Mutta nyt mun mieleen mahtuu jo muutakin. Olen päättänyt hakeutua työelämään, ja toivon että se myös järjestyy. Haluan päästä tekemään jo jotain omaa ja kohti normaalimpaa arkea. Pienempi aloittaa perhepäivähoidon, isompi kolmannen luokan, ja miehelle hommataan turvapuhelin epilepsiakohtausten vuoksi.

Tuntuu yhtäaikaa sekä vapauttavalta että typerältä sanoa tätä, mutta elämä taitaa voittaa. Silti:

"Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi, sen puhdisti tuli,
ja itse kuolema takoi sen.

Niin, elämä: aseellas raskaimmalla
lyö, iske! Enää en murtua voi.
Minun sydämeni helisee moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt, sitä syvemmin se soi."

Saima Harmaja - Taottu sydän