Eilen oli taas käynti sairaalassa. Se paikka on kyllä käynyt jo liiankin tutuksi. Ennen jännitin sinne menoa, kun pelkäsin eksyväni niille loputtomille käytäville. Joku on joskus sanonut kilometrimääränkin, mutten muista mikä se oli. Nyt kun mies on ollut hoidettavana jo neurokirurgialla, neurologisella, sädehoitopuolella, solunsalpaajayksikössä, yleissairaalapsykiatrisella ja parit vuodeosastot päälle niin johan on tullut paikka tutuksi. Voisin alkaa vaikka oppaaksi.

Enpä ikinä olis uskonut, että syöpäosastolla tulisin viettämään jo tämän ikäisenä näin paljon aikaa. Kaikkiaan 30 kertaa rampattiin sädehoidoissa. Tiedettiin jo silloin, että tämän jälkeen ei enää vois sädehoitoa antaa. Maksimitehoilla mentiin, ja parantavaan tulokseen pyrittiin. Se tuntui mahtavalta kuulla syöpälääkärin suusta. Mutta kun kuskasin miestä hoitoihin ison mahani kanssa tuntui siltä, ettei todellakaan kuuluta tänne. Ihmisten katseet poltteli mun palloa, jota ei enää voinut edes piilotella vaikka olis niin tehnyt mieli. Suojata se kaikkien silmiltä ja sääliltä. Siltä musta tuntui. Että ihmiset sääli meitä. Ite kattelin aika katkerana vanhoja ihmisiä siellä. Miks meille, tähän elämäntilanteeseen? Miks mun miehelle, joka on aina eläny terveellisesti? Eikö meitä olis voitu säästää tältä, tai edes siirtää 10 vuotta eteenpäin? Mutta toisaalta näin siellä myös teini-ikäisen pojan. Se kirpas. Ja joskus näin magneettikuvausta odotellessa, kun itkevää kaljua lasta kärrättiin sängyssä kuvaussalista pois. Se nyt on vielä epäoikeudenmukasempaa. Joutua taistelemaan elämästään ennen kuin se on edes kunnolla alkanut. Itku pääsi. Mulla on sentään kaksi tervettä lasta. En voi edes kuvitella syöpää sairastavien lasten vanhempien tuntoja. Kiitollinen pitää olla.

Ja vaikka tunnen välillä syyllisyyttä siitä, etten voi ottaa miehen sairautta itelleni, täytyy olla kiitollinen myös siitä, että oon ite terve. Koko perhe tarttee nyt mua. Mun pitää jaksaa, koska mua tarvitaan. Vaikka sekin tuntuu välillä liian rankalta osalta. Vauvan tarpeet, koululaisen tarpeet, miehen tarpeet. Ruokkija, siivooja, hoitaja, hoivaaja, lohduttaja, ymmärtäjä, kasvattaja, AIKUINEN, sovittelija, järjestelijä, huolehtija. Ainiin, mihin väliin itteni tungen? Joskus tekis mieli heittäytyä ihan vaan lapseksi. Kiukutella kaikkea ja olla vittumainen kaikkia ihmisiä kohtaan. Jopa lapsia. Mitä jos minä en yhtäkkiä jaksakaan? Multa kaikki odottaa koko ajan jotain, mitä mulla ei välttämättä ole aina voimia antaa. Onneks on terapiat koko perheelle. Ja läheiset, ja äiti ja isä, jotka jaksaa mua kuunnella ja hoivata.

Äidin äiti, mummi, kuoli viime vuonna aivokasvaimeen. Ehdittiin saada tieto miehen sairaudesta ennen sitä. Onneksi mummi ei sitä enää ymmärtänyt. On äitiki kovilla. Tukee ja hoivaa vuosia yksinäistä äitiään. Ja sitten saattohoitotilanteessa, kun jo uskalsi vähitellen päästää irti, tulee omalle tyttärelle pommi niskaan. Ja heti oli valmis mua tukemaan. Mummi oli jo vanha, pääsi vihdoin pois ja se oli kaikille helpotus. Mutta meidän isompi tyttö ymmärtää siitä, että aivokasvaimeen voi kuolla. Isillä on aivokasvain. Isi voi kuolla. Miten lapsi asiat oikeasti käsittää ja miten se niistä selviää? Lapsenkin kiukut on vaan otettava vastaan, kun tietää ettei silläkään helppoa ole. Vaikeita asioita. Onneksi vauva on vielä niin pieni, ettei sille tartte selittää mitään. Kunhan vaan pitää sitä lähellä, hoitaa ja yrittää olla tasapainoinen äiti.

Se tunki pienet sormensa illalla tulikuumaan puuroon. Salamana oli pieni käpälä kupissa. Ei ehtinyt iskä väliin. Sydäntäsärkevä huutohan siitä seuras. Poltti näppinsä. Sitä on vaan niin ihana seurata. Jopa sen itku tuntuu omalla tavallaan ihanalta. Tuntee olevansa tarpeellinen siinä lohduttajan roolissa. Kaikella taakalla tuntuu olevan tasapainottavakin vaikutus. Normaalitilanteessa saattaisin olla tosi väsynyt vaan tähän vauvanhoitoon (mitä kyllä nytkin oon), mutta nämä pienet hetket näissä pienissä kotiympyröissä saa ihan erilaisia merkityksiä nyt. Vauva on tuonut käsittämättömän määrän valoa tähän kämppään. Vauva pakottaa mut pitäytymään pienissä ympyröissä, mutta myös opettaa oikeasti huomaamaan ne pienet tärkeät hetket. Otin kesäkuussa talteen pari kohtaa Katri Tapolan kirjasta "Näiden seinien sisällä me emme näy". Tämä osui:

"Lapsi vei hänet takaisin, se vei hänet mukanaan paikkaan missä kaikki oli paremmin, se paikka oli ulkona maailmasta. Täällä kulkivat myös raskautetut, ne jotka eivät voineet väistää itseään. Täällä ei voinut väistää itseään. Kaikki tuli kohti, oli hiljaista, päivä odotti yötä, syksy odotti talvea, puut eivät hievahtaneet. Lapsi oli kirjoitus, merkki paperilla, haava, joka hänen oli löydettävä itsestään.

Maailma ei vastannut. Lapsi tarvitsi pehmeän peiton kun se väsyi. Kädet, jotka silittivät täyden sielun lepäämään. Se tarvitsi peitosta ääriviivat."