On ollut viime aikoina jotenkin tahkeaa tämä kirjoittaminen. Tästäkin tekstistä tulee hajanainen, mutta tulkoon. On tuntunut siltä, että ei ole ollut tarpeeksi painavaa asiaa kun mieli on ollut levollisempi. Vapaat hetket ovat siis tehneet tehtävänsä! Ystäviä, uusia ajatuksia, yksinoloa ilman rutiineja ja kiirettä. Niin virkistävää ja vapauttavaa. Oon aloittanut myös joogaamisen, ja se sopii mulle älyttömän hyvin. Siitä saan mielenrauhaa. Rauhoitun, keskityn hengittämiseen ja saan hengityksestä voimaa, ihan fyysistäkin voimaa. Kun kropalla on hyvä olo, leviää se myös mieleen.

Luen tällä hetkellä kirjaa, jota rakas ystävä suositteli: Eckhart Tollen Läsnäolon voima. Olen vasta ihan alussa, mutta tuntui siltä että taas piti ottaa ajatuksesta kiinni ja kirjoittaa siitä. Tuntuu vähän pelottavalta lukea kirjaa, jonka sisältöä kirjoittaja nimittää "opetuksiksi". Että käsissäni on nyt jonkinsortin oppi, joka "tulee muuttamaan elämäni". Huomaan epäileväni ja naureskelevani Tollen ajatuksille. Huomaan olevani nyt tosi haavoittuvainen, koska sitä mihin oon tottunut ja jonka varaan oon ehkä elämäni rakentanut, on nyt rankasti horjutettu. Mun mieli on nyt ikäänkuin auki. Voinko mennä sekaisin tällaisista kirjoista ja "opetuksista"?

Yritin kuitenkin toteuttaa ensimmäistä asiaa, jota Tolle neuvoi: Olla tietoisempi omista tunteistaan. Suljin silmät ja koetin tyhjentää mielen ja vaan levähtää ajatuksista. Ensimmäinen tunne, jonka tunnistin oli pelko. Toinen katkeruus ja sen jälkeen huolestuneisuus ja syyllisyys. Sitten kuulin vauvan ja tunsinkin iloa. Valtaosa tunteista kuitenkin oli raskaita ja varsin negatiivisia. Sinänsä kokemus oli valaiseva. Ja tunsin levänneeni, vaikka makasin siinä ehkä 5 minuuttia. Ja huomasin vauvan toilailuista taustalla, kuten samainen ystävä mua muistutti, että mulla on paljon opittavaa mun lapsilta. Ne elää tätä hetkeä, eivätkä osaa murehtia. Niitä seuratessa aika oikeasti pysähtyy.

Mutten voi myöskään paeta näitä ajatuksia joita syöpään liittyy. "Emootio tarkoittaa sananmukaisesti häiriötä. Lat. emovere=häiritä, saattaa pois paikoiltaan." "Mielen märehtiessä jatkuvasti olosuhteita, tapahtumia tai henkilöä, jota se pitää emootion aiheuttajana, ajatus ravitsee emootiota, ja emootio antaa puolestaan lisäenergiaa ajatukselle ja niin edelleen." Mulla on nyt vähän ristiriitainen olo kirjasta, kun oon vasta oppinut hyväksymään negatiiviset tunteet itelläni. Nekin kuuluu ihmisyyteen. Tarkoittaako Tolle, ettei tunteita saisi päästää valloilleen? Etten saisi tuntea näin? Tai ylipäätään tuntea mitään? Pelko tulee niin selkärangasta, etten pysty hallitsemaan sitä. Haluaisin kyllä.

Psykoterapian tarkoitus on kai se, että pääsisin kosketuksiin sen syvimmän olemukseni kanssa, ja löytäisin itsestäni voimavaroja. Olen yrittänyt tunnistaa sen pikkutytön tai nuoren itseni tunteita, ymmärtääkseni sitä kautta paremmin myös tytärtäni. Pidän niitä tunteita aika taitavasti poissa. Mutta sekö kirjankin ajatus on? Onko se iästä riippumaton perusolemus siellä syvällä jossain, piilossa kaiken turhan alla, joka pilkahtelee esiin aina välillä? Ja jota pitäsi oppia kuuntelemaan, jotta pystyisi irtautumaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, ja olemaan tässä hetkessä läsnä?

Olen nyt lopettanut imettämisen, mitä puntaroin pitkään. Ihmettelin, että maitoa tuli niin hyvin ja että jaksoin tässä tilanteessa ylipäätään imettää. Oksitosiinia on erittynyt tarpeeksi, jotta maitoa on tullut kaikkiaan 8,5kk, ja olisi tullut edelleen. Ihmeellistä. Vaikka stressin pitäisi vähentää oksitosiinin eritystä. Hetkittäin olen pystynyt tuntemaan onnellisuutta koko vuoden aikana. Milloin mistäkin. Lähestyvästä viikonlopusta, reissusta, ihmisistä, kirjoista, tai ihan vaan miehen, lasten tai itseni olemassaolosta. Pieniä pilkahduksia.

"Mitä tahansa läsnä olevaan hetkeen sisältyykään, ota se vastaan niin kuin olisit valinnut sen. Toimi aina sen kanssa yhdessä, älä sitä vastaan. Tee siitä ystäväsi ja liittolaisesi, älä vihollista. Tämä tulee muuttamaan elämääsi ihmeellisesti."

Tähän asti olin lukenut kirjaa sillä mielellä, että en uskonut sen pätevän mun elämässä. Ehkä olen pitänyt tätä elämäntilannetta niin epäreiluna ja hirveänä, ikäänkuin nähnyt sen muitten ihmisten silmin, etten ole antanut itselleni edes mahdollisuutta tulla oikeasti ja rehellisesti tilanteen kanssa toimeen. Osteopaatti neuvoi jo keväällä ystävystymään kasvaimen kanssa. Vain silloin voisin jatkaa henkisestikin elämää. Näin se kai on vaan tehtävä. Koko päivän oon pystynyt säilyttämään sen rauhan, jonka saavutin joogassa. Olemaan läsnä tässä hetkessä. Huomasin jarruttelevani askeleitani, että näkisin paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Oli hyvä olla kun ei ollut kiire seuraavaan paikkaan. Määhän osaan jo tätä vähän - mikä guru musta vielä tuleekaan ;)

"Tarkkailemalla mielen toimintoja vapaudut sen vastarinnasta ja voit silloin SALLIA LÄSNÄ OLEVAN HETKEN OLLA. Silloin saat tunnun siitä, mitä on olla sisäisesti vapaa ulkonaisista olosuhteista, mitä on todella rauhan tila."

Sitä läsnäoloa oon nyt yrittänyt opetella. Se tuntuu helpommalta ja konkreettisemmalta kuin "hetkessä eläminen". En voi tehdä miehen sairauden eteen mitään, enkä voi tilanteelle mitään. Se pitää myöntää itelleni. Miehen sairaus on isommissa käsissä. Voin nyt vaan huolehtia itestäni, tytöistä ja miehestä sen minkä jaksan, ja turvautua muihin ihmisiin. Rohjeta pyytää apua, kun omat voimat välillä hiipuu.