Aloitin viime viikolla jatkosaduksi tytölle Santeri ja syöpäri- kirjan, joka saatiin syöpäosastolta. Siinä on osuvia pätkiä alakoululaisen elämästä, ja tyttöhän nauraa rätkättää Santerin ja pikkusiskonsa toilailuille tämän tästä. Pikkuhiljaa tyttö alkoi ilmeistä päätellen aavistelemaan, ettei olekaan ihan tavallinen satukirja. Vähän mua kieltämättä pelotti, miten tyttö reagoi kun selviää, että äidillä on syöpä. Mutta toivoin, että kirjasta viriäisi kysymyksiä - ja vastauksia, ja helpottaisi vaikean ja pelottavan asian käsittelemistä ja käsittämistä.

Tällä viikolla tyttö alkoikin avautumaan. Kyseli, miksi isille tuli syöpä ja epilepsia, ja mitä jos minäkin, pikkusisko tai hän itse sairastuttaisiin kaikki syöpään. Mitä järkevää siihenkin sanoo... sanoin ettei kukaan nyt sairastu, sitä ei kannata pelätä. Ja että isi vaan sattui sairastumaan, eikä syytä tiedä kukaan. Että tällaisia asioita vaan joskus tapahtuu, eikä ihminen voi kaikesta itse päättää. "Miksei?" kysyi tyttö. Niinpä niin. Ja kyseli muutenkin tosi spesifejä kysymyksiä aivoista, soluista ja kaikesta mihin en todellakaan osannut vastata. Mun leuka tipahti, kun tyttö tuumasi että "täähän on tosi hyvä kirja, ku mää ymmärrän nyt isiäki paljon paremmin". Että se voikin olla viisas tyttö, ja sen sanoinkin sille viimeisenä ennen hyvänyönpusua.

Nyt on ollut vähän masentavampaa ja synkempää. Äsken kun tiskasin, huomasin taas miten raskaita juttuja päässä pyörii arkisia askareita tehdessä. Tavallaan elää sitä elokuvaa, jonka aavistelee (tai tietää) loppuvan huonosti. Koko ajan lähenee vaan sitä vääjäämätöntä. Tik tak... Milloin lapset ovat ilman isiä. Minä ilman miestä. Nuori leski. Millainen olkapää mahdan olla lapsille, kun ne iltaisin itkee ja raivoaa epäreilua elämää. Miten sellaiseen saa voimia?? Hirvittää jo etukäteen. En tiedä tarkoittaako se mitään, mutta viimeksi kun kasvain oli suurentunut huomattiin pari kuukautta aiemmin miehen hiusten harvenneen kasvaimen kohdalta. Nyt  ollaan huomattu sama. Mutta tiedä sitten. Ahdistavaa.

Omat vapaat ovat tulleet vain tärkeämmiksi. Toivottavasti jokainen omaishoitaja pitää niistä kiinni. Itsestään on pidettävä huolta, että jaksaa huolehtia lapsista, ja auttaa ja tukea miestä. Avun pyytäminen ei ole heikkouden merkki vaan päinvastoin. Ristiriitaista se lähteminen aluksi oli, mutta oma aika menee talteen enkä enää kanna siitä syyllisyyden taakkaa. Itse tiedän mitä tarvitsen. Ja ilman huojennuksia hukun tähän kaikkeen enkä jaksa, ja kenen etu se sitten on?

Viime viikon tehopiikki oli, kun ystävä laittoi viestin jossa toivotteli mulle rohkeutta, sisua ja voimaa tarpoa pelkoja päin. Ja kehui uskomattomaksi naiseksi. Että tuntui hyvältä ja pitkään <3