Luin alkukeväästä kirjan "16 tarinaa toivosta". Monessa tarinassa oli keskeisenä elementtinä vesi. Meri- tai järvimaisema on mulle parasta mitä luonto tarjoaa. Vielä mieluiten niin, ettei mikään ihmisen tuottama ääni peitä sitä äänimaailmaa joka vedestä syntyy. Varmaan se ilmankin raikkaus veden äärellä puhdistaa ihan konkreettisesti hengitysteitä, eikä vain mieltä.

Mutta siitä kirjasta lisää. Kaikki tarinat liittyivät jotenkin toivoon, ja siksi jokainen oli omalla tavallaan koskettava mutta piristäväkin. Joissakin tarinoissa oli mukana myös sairaus ja kuolema. Kaikki kirjoittajat olivat naisia, ja tietynlainen haurauden ja voiman yhteiselo oli läsnä kaikissa tarinoissa. (Siitä tuli mieleen, että sain hyvältä ystävältä joskus kortin, jossa oli Tommy Tabermanin runo: "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.") Tarinoiden henkilöt olivat omilla pysäkeillään, miettimässä omaa elämäänsä. Tämä kohta mun piti jostain syystä ottaa ihan talteen:

"Joskus naiseläjän pitää ihan erityisellä huolella pitää kiinni arvokkuudestaan. Ei siitä kukaan muu huolehdi. Täytyy olla semmoinen sisäinen ryhti. (---) Ja ylipäätään silloin, kun on huono päivä, kannattaa pukeutua tavallista parempaan kolttuun ja laittaa reippaasti huulipunaa. Jos nimittäin semmoisena päivänä menee homssuisena kaupungille, tulee takuuvarmasti vanha heila vastaan."

Kun ensimmäistä kertaa kohdan luin, ajattelin että just joo. Että kunhan kulissit pysyvät pystyssä niin kaikki on hyvin, kunhan ylpeys säilyy. Mutta kun luin kohdan uudelleen, mua alkoi jo hymyilyttämään. Kun mies sairastui, en jaksanut meikata ja mulle oli ihan yks hailee miltä näytin. Kaikki muu oli toisarvoista miehen sairauden rinnalla. Mutta kun vauva syntyi eikä valtava maha ollut enää tiellä, mulle tuli taas tärkeäksi hoitaa itseäni myös ulkoisesti. Oli ihana meikata ja laittaa hiuksia, vaikka tiesin etten välttämättä kävisi edes roskia viemässä. Musta tuntui hyvältä huomata, että jaksoin taas niitä naisellisia kotkotuksia. Se oli mulle merkki siitä, etten ollut enää niin allapäin.

Kirjasta jäi yksi tarina päällimmäisenä mieleen. Sen päähenkilönä oli nainen, joka oli hiljattain saanut rintasyöpädiagnoosin. Hän lähti etelänmatkalle yksin, johonkin syrjäiseen kylään. Nainen asui pienessä hotellissa, joka sijaitsi mäen päällä. Hotellista johtivat jyrkät portaat alas suoraan turkoosiin mereen. Nainen mietti, uskaltaisiko hän uida yksin paikassa, josta hän ei tiennyt juuri mitään. Vedessäkin saattaisi olla ties mitä vaarallista. Hän kuitenkin uskaltautui, ja koki suunnatonta vapauden ja helpotuksen tunnetta uidessaan kirkkaassa, lämpimässä vedessä ihan yksin, ja voitti pelkonsa.

Lukiessani tarinaa päätin, että joskus sitten kun tämä kaikki helpottaa, otan ja lähden jonnekin kauas. Nautin olostani ja koen helpotusta ja iloa siitä, että olen jaksanut tämän pimeän jakson läpi. Laitan ison lierihatun päähän ja katselen sen alta maailmaa uusin silmin. Se on nyt mun unelma, josta pidän kiinni, ja jota ajattelen aina kun tuntuu etten jaksa.

"Eli merenpohjassa
Meritähti
tuhat tonnia vettä yllä.

Minä jaksan kyllä,
- sanoi Meritähti -
on litteät pakarat
ja terävät sakarat
ja paineen kestävät kakarat!"

- Kirsi Kunnas