Olin jo kirjoittanut aiemmin pitkän litanian, mutta tulikin tärkeämpiä asioita. Miehellä oli yhtenä päivänä tällä viikolla koko päivän voimakasta päänsärkyä, ja vointi on nyt parin viikon aikana muuttunut huonompaan. Vähän muistivaikeuksia, väsymys lisääntynyt koko ajan, paljon pieniä huolestuttavia juttuja.

Toukokuun ahdistavat tunnelmat ovat hiipineet mieleen, silloin kun kasvain oli tehnyt isoa kasvua. Hitto, että taas pelottaa.

Mies osti uuden kalliin kännykän pari viikkoa sitten. Ja monesti on jo tullut sinä aikana mieleen, että mies ei kauaa sitä ehdi käyttämään. Että mun on turha ostaa uutta, koska kuitenkin saan sitten miehen tuliterän puhelimen. Ihan kavahdan ajatuksiani, kun saan itseni kiinni ajattelemasta tavallaan jotain näin tuhoisaa ja peruuttamatonta. Ajattelen, miten sitten miehen kuoltua räpellän kännykkää syyllisyydentunnoissani, kun hermostuin sen ostamisesta. Että varmaan annan sen pois ihan vaan siksi, että siihen liittyy tuore muisto riidasta. Mikä tämä asetelma mun päässä on?

Miehen epilepsialääkitys saatiin nyt ehkä parempaan suuntaan, joten vointikin saattaa nyt parantua. Toivottavasti, koska aika paskana sitä aina itsekin on kun mies on kipeä. Ajatukset pitkin seiniä.

Olen aina ollut jouluihminen ja rakastanut kaikkea jouluun liittyvää. Nyt kaikki ihmisten hössötykset ja jouluvalmistelut lähinnä vaan ärsyttävät. En jaksa TEHDÄ joulua. Siivota ja värkätä. Mietin välillä nyt jo omaa kohtaloa tulevina jouluina sinkkuna. Miten ahdistavaa on katsoa pariskuntien yhteistä joulunviettoa. Ja ymmärrän jotenkin nyt niitä, joita joulu ahdistaa. Mua on aiemmin tänä vuonna ärsyttänyt ihmisten valittaminen turhista asioista. Ja nyt ärsyttää ihmisten yltiöpositiivisuus. Varmaankin ylipäätään muitten ihmisten normaalielämän sivustaseuraaminen ärsyttää, koska itselläni sitä ei tunnu olevan. Ihan pihalla kaikesta tavallisesta ja huolettomasta. Tyttökin sanoi tänään, että joulu menisi pilalle, jos isille tulisi kohtaus. Yritin sanoa, ettei kohtaus joulua pilaa. Se tulee ja menee, mutta joulu pysyy. Mutta vaikka epilepsiasta on tullut jo luonnollinen osa minunkin elämääni, ottaa silti päähän, että joudun ottamaan sen joulunakin huomioon. Ja taas toisaalta asiat loksahtelee vaivattomasti omille paikoilleen: omassa kodissa riitti viikkosiivous, koska lähdettiin muualle - joululahjapussit ja pulkka tulivat auton takakonttiin - tein ne jouluruuat, mitkä jaksoin, ja muut tekevät loput - saan viettää koko perheen kanssa joulua.

Tämä on nyt ensimmäinen joulu syövän kanssa. Viime jouluna olin raskaana ja siksi ihan huuruissa, ja onnellisesti siinä uskossa, että kasvain lähtee sieltä kokonaan sädehoidon jälkeen. Syöpä oli vielä kielletty sana. Jaksoin tehdä ruokaa ja siivoilla ja hössöttää. Mieskin jaksoi yllättävän paljon. Nyt on voimat molemmilla vähissä. Mutta joulu tulee silti. Lapsuudenkotiin. Pukkeineen päivineen.