Minä ja aamukahvi. Tukka pystyssä ja silmissä unihiekkaa. Tytöt olkkarissa lastenohjelmien lumoissa. Eilisen helteen jäljiltä kämppä hohkaa kuumuudesta. Sunnuntain taivas on harmaa, ja vaihteeksi ihan hyvä niin. Yöllä satoi. Molemmat tytöt heräsivät peltikattotremoloon ja kipittivät vuoron perään mun viereen. Pienet varpaat tassuttelivat koko aamuyön tuttuun tapaansa mun paljasta selkää pitkin. Katkonainen yöuni tietää hermoheikkoa päivää, mutta yleensä sellaisena päivänä syntyy jotain uutta. Ahdistus ja väsymys eivät ole aina huonoja asioita. Luovuus tarvitsee ahdistusta ja tuskaa.

Tällaisina päivinä etsin loivennusta joko kirjoista tai musiikista. Tällä kertaa puolisokean käsi tavoitti hyllystä Ray Bradburyn kirjan "Zen sanataiteessa, esseitä luovuudesta":

"Minne tahansa katsotkin kirjallisessa maailmankaikkeudessa, suuruuksilla on kiire rakastaa ja vihata. Oletko luopunut tästä perustavanlaatuisesta toiminnasta omassa kirjoittamisessasi, koska pidät sitä vanhanaikaisena? Mistä hauskuudesta jäätkään paitsi! Suuttumisen ja pettymisen hauskuudesta, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen hauskuudesta ja siitä, että liikumme tällä naamioidulla pallolla ja se liikuttaa meitä, tanssittaa meidät kehdosta hautaan. Elämä on lyhyt, kärsimys varmaa ja kuolema väistämätöntä. Mutta matkalla, työssäsi, mikset kantaisi mukanasi noita täyteen pumpattuja siannahkapalloja, joissa lukee Into ja Vimma. Ne mukanani aion, matkalla hautaan, läimäyttää jotain pölkkypäätätä takapuoleen, taputtaa nätin tytön hiuslaitetta ja vilkuttaa ylhäällä persimonipuussa istuvalle pojannaskalille."

Raylla on tuossa hyvä pointti. Viha, suuttumus, pettymys. Katkeruus, yksinäisyys. Kimuranttia, kuoppaista ja yllättävää on elämä, ja vaatii meiltä sietokykyä ja sitkeyttä. Pettymys on epämiellyttävä mutta tehokas opettaja. Se pakottaa nielemään ylpeyttä ja menemään eteenpäin. Ilman pettymystä ja vihantunnetta elämä olisi yhtä harmaata kuin taivas nyt. Mitäänsanomatonta, väritöntä ja laimeaa.

Into ja vimma ovat sisäänrakennettuina meissä, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä helpommin ne peittyvät kaiken turhan alle. Kävin eilen ruokakaupassa tyttöjen kanssa. Voi luoja sitä energiaa. Painelivat pitkin käytäviä edestakaisin ja vetivät rallia pikkukärryjensä kanssa. Meinasin jo "ragettaa" (isompi tyttö pitää äipän nykykielen kehityksessä mukana...), mutta kun katselin miten huvittuneina ihmiset tyttöjä seurailivat annoin tyttöjen rellestää. Into ja vimma on tarttuvaa, jos niille tekee vähän tilaa.

Siis: "Elämä on lyhyt, kärsimys varmaa ja kuolema väistämätöntä." Aamen. Piste. Ei lisättävää.