Mies nukkuu taas. Se on niin väsynyt. Kipupumpusta tulee jo vahvinta kipulääkettä ja silti se on kipeä. Oxynormia kuulemma. Sain selattua uusimman Kotilieden loppuun eikä ole tekemistä. Ahdistaa. Siispä kirjoitan.

Hetki sitten mies halusi käydä vessassa. Painoin hoitajan hälytys-nappia, mutta koska miehellä oli kova hätä, lähdettiin Eeva-telineellä jo vessaan. Avustin miehen pytylle, ja hoitaja tuli. Ei enää tarvittukaan apua. Mies istui ja höpöttelin vieressä. Tanssin sitä samaa typerää tanssia mitä aina kotonakin, jonka tarkoitus ei todellakaan ole olla kauniin näköistä. Mies hymähteli ja sanoi, että olisin hyvä hoitsu vanhemmillekin potilaille. Nauroin. Pesin miehen ja otin miehen vaatteet pois, kun  halusi vaihtaa puhtaisiin.

Kun olin kuivailemassa, mies sanoi että on huono happi, ja halusi ulos vessasta. Avasin telineen lukot ja kävelin miehen perässä huoneeseen. Mies alkoi hengittelemään voimakkaasti ja rymähti sängylle istumaan, ja käski antamaan oksennuspussin. Sanoi, että sattuu. Säikähdin niin että puhtaat vaatteet lensivät mun käsistä likaiselle lattialle. Painoin kipupumpun nappia ja sitten hoitaja-nappia, ja katsoin avuttomana vierestä miten mies änkesi makuulle. Teki pahaa katsella miehen kipua.

Hoitaja avusti miehelle uudet vaatteet päälle. Mies oli unohtanut painaa kipupumppua ennen liikkeellelähtöään, mikä on suosituksena, ja liikkumisen aiheuttama kipu yltyi sietämättömäksi. Mies pyyhki tuskanhikeä otsaltaan.

Hoitaja lähti. Mies pyysi laittamaan uudet sukat. Leikkasin sen varpaankynnet, jotka murenevat kun niitä leikkaa. Tuli itku. Sanoin, että tuntuu niin pahalta katsoa kun oot niin kipeä, ja etten osaa auttaa mitenkään. Mies vakuutteli, että osaan auttaa ihan oikein ja hymyili.

Vein miehelle eilen kuvat tytöistä ja meistä kahdesta huoneen seinälle. Valittiin ne tyttöjen kanssa edellisenä iltana.

Tänä aamuna kävi apuvälinelainaamon työntekijä meillä kotona katsomassa, mitä kotiin voisi asentaa, jos mies vielä kotiin pääsee vaikka vaan käymään. Nainen kysyi multa, mikä miehen tulevaisuudennäkymä on. Purskahdin itkuun, koska en osannut vastata siihen mitään. Halusin vastata, että kyllä mies vielä kävelee omin voimin ja kotiutuu. Mutta en minä mitään oikeasti tiedä. Millaiseksi miehen selkä palautuu, vai palautuuko ollenkaan, vai meneekö rikki vielä enemmän? Mitä jos mies saa epilepsiakohtauksen, tai jos mies kaatuu? Millainen syövän tilanne on nyt tai myöhemmin? Mihinkään ei mulla eikä kenelläkään muullakaan ole nyt vastauksia. Epävarmuus tekee niin voimattomaksi.

Perjantaina sentään selviää pään tilanne. Mutta niinkuin jo monta kertaa aiemmin on nähty, ei tilanne välttämättä miksikään muutu. Alunperin sytostaateista kyllä sanottiin, että niitä annetaan vain siinä tapauksessa, jos hoito kohentaa potilaan elämänlaatua. Se ei saa käydä liian raskaaksi, ja haittavaikutusten on jäätävä hyötyä pienemmiksi. Nyt mua mietityttää, edistääkö hoito enää oikeasti miehen vointia, vai pitkittääkö vaan kärsimystä. Entä jatketaanko kortisonihoitoa osteoporoosista huolimatta? Epilepsialääkkeitä kai on pakko ottaa, vaikka nekin haurastuttavat luustoa. Paljon isoja kysymyksiä...

En pysty tekemään enää mitään sairaanhoidollisia asioita miehelle. On liian kivuliasta auttaa miestä vessakäynneillä ja pesulla. Miehen kipu on niin surullista ja tuskallista katseltavaa. Siinä se mun oma rakas nuori mies ähisee tuskissaan, kun ei pääse ylös. Se sama mies, joka kantoi mut 12 vuotta sitten meidän ensimmäisen yhteisen kämpän kynnyksen yli, ja kantoi meidän pianon isänsä kanssa kierreportaita kolmanteen kerrokseen.