Jonakin iltana tuli mun ja miehen alkuajat elävinä mieleen. Kun oltiin vasta tavattu, ja tiedettiin toisistamme suunnilleen nimet. Se uuden, vieraan ihmisen viehätys. Kaiken pystyi tuntemaan. Aistit joka suuntaan levällään. Muistin, miten miehen katse poltti. Miten voimakkailta sen kädet näyttivät, kun se kantoi mun kamat muuttoautoon. Ne ttu-stanat, kun muistin sadan kilometrin jälkeen mun rakkaan keltaisen jopon jääneen pyörävarastoon, ja kun mies täysin ilman huokailua ja syyttelyä teki uukkarin hymyssä suin. Muistin sen vimman, jonka voimalla meidän ensimmäinen piano sai jukka-palmusta kylkeen. Samoin sen lämmöntulvan vatsanpohjassa, joka tuli pelkästä tekstiviestistä muutaman tunnin erossaolon jälkeen.

Mutta muistin myös sen suojautumisentarpeen, joka aluksi esti sitoutumasta mieheen. Pelkäsin sitä, että muhun voi sattua, tai että miehessä on joku pimeä puoli (niinkuin ei meistä jokaisesta sitä löytyisi) jonka vuoksi saisin katua mieheen rakastumista. Mutta niin ajatteli nuori minä, teini vielä. Ja silti rakastuin, ja halusin nuorena naimisiin. Aikalailla heti perään meistä tulikin perhe. Kaikkeen mentiin rytinällä, ja monen mielestä liian nopeasti. Mutta meille se oli just hyvä vauhti, eikä välitetty kenenkään mielipiteistä.

Näin toissayönä unta miehestä. Se näytti täsmälleen samalta kuin ennen sairautta, ilman arpia ja lääketurvotuksia. Mutta silti mies oli sairas, ja tiesin sen kuolevan pian. Uni muistutti mua tästä tilanteesta taas niin raa'alla ja julmalla tavalla. Joutuisin luopumaan siitä miehestä, jonka tapasin ja johon rakastuin - en siitä sairaasta ja mulle vielä niin oudosta miehestä, joka se on nyt. Luopuisin joskus mun elämän rakkaudesta, jonka kanssa oon tehnyt yhdessä suunnilleen kaiken - jakanut rakkaimman harrastukseni ja työni, valinnut intoa pursuten hääpuvun, kävellyt varsin sinisilmäisenä alttarille, opetellut ontuen ensimmäisen lapsen kautta vanhemmuutta, maalannut ensimmäisen oman kodin seiniä, suukottanut esikoisen koulutielle. Mutta kun minä haluaisin pystyä tekemään ja näkemään sen kanssa vielä paljon muutakin! Nähdä kun tytöt pääsevät ripille, lakitetaan tai menevät naimisiin, hoitaa yhteisiä lapsenlapsia, tehdä vielä paljon musiikkia, viettää eläkepäiviä ehkä matkustellen ja nauttien yhteisestä vapaudesta... Paljosta pitää kertalaakista luopua.

En halua. Rakastanko siis liian vähän?

Haluan, että tytöillä on isä joka auttaa rikkinäisen pyörän korjaamisessa ja huolehtii iPodin päivittämisestä. Puhaltaa pipiin ja laittaa laastarin. Ostaa ensimmäisen skootterin ja arvioi, onko poikaystävä meidän prinsessalle tarpeeksi hyvä. Pitää sylissä ja saattaa alttarille.

Haluan, että mies saa vielä ajaa autolla ja pääsee tekemään työtä josta nauttii. Että se näkee itsensä peilistä vanhana ja ryppyisenä, ja muistelee lämmöllä tätä synkkää elämänvaihetta. Ja miettii, mitä kaikkea sitä vaimon kanssa ollaankaan yhdessä käyty läpi ja kaikesta selvitty. Että se vois huokaista jonakin päivänä isosti ja todeta olevansa terve.

Mutta ei meiltä kysytä, mitä me halutaan.

 

"Kun maa keinuu
otan aivan pieniä askelia
miltei täysin
huomaamattomia
niin ehkä voin
pysyä tasapainossa

Kun sekunnit
ruuhkautuvat
ja syöksyvät sitten ylitseni
kaikki yhtä aikaa
olen niille hyvin ankara
minun täytyy olla
Yksi kerrallaan, yksi kerrallaan
ne saavat luvan kulkea ohitseni
ja loputtomat tunnit
kunnes on aamu

Kun sivut ja kappaleet
ja lauseet
tuntuvat paksuilta ja sameilta
tartun sanoihin
otan yhden kerrallaan
ja pitelen niitä valoa vasten
niin että ne käyvät läpikuultaviksi

Sitten kerään kokoon
rohkeuteni
aivan pienet jäännökset
ja kuiskaan hiljaa
mutta vain niille
joilla on korva aivan lähellä maata
ja jotka ryömivät eteenpäin
niin kuin minä"

(Märta Tikkanen, Vuosisadan rakkaustarina)