Oivalsin jotakin. Oon käyttänyt järjettömän määrän energiaa siihen, että oon yrittänyt olla ehjä ja valmis ihminen. Vasta viime vuosien aikana se on näyttäytynyt mulle pikkuhiljaa, millaista on olla hauras, tarvitseva ja niin helvetin keskeneräinen. Ei musta koskaan tule valmista eikä täysin eheää kokonaisuutta. Säröjä on ja tulee takuulla vielä lisää.

Silti mulla on tarve olla viisaampi, valmiimpi ja varmempi ja osata ennustaa tulevaisuutta! Huomaan käyväni läpi samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Toisaalta välillä huomaan olevani kylmempi ja kovempi, ja se tuntuu pahalta. Sellainen en halua olla, mutta sellainen on välillä pakko olla.

On vaikeaa näyttää säröjä muille. Suojahan kaikilla on oltava, eikä kaikkea halua näyttää kaikille. Vain harvat ja valitut saavat nähdä sen kaikkein aidoimman puolen. Kai se on niin, että vain näyttämällä itsemme kokonaan ja altistamalla itsemme uusille haavoille voimme aidosti kohdata toisen ihmisen.

Haluan olla erehtyvä mutta oppiva, eksynyt mutta joka kykenee myös löytämään. Haluaisin olla kypsä mutta silti pystyä säilyttämään osan alkuperäisestä raa-asta ytimestäni. Siitä, joka minusta alkoi muodostumaan murrosiässä. Haluaisin osata olla viisas silloin kun viisautta tarvitaan. Mutta se vaan on myönnettävä, etten välillä tiedä mistään mitään. Varsinkaan silloin kun tunteet ovat pinnassa. Pallo kaukana siellä jossain jeeran takamailla.

Mun miehen äiti, anoppini, olisi täyttänyt 60 vuotta pari viikkoa sitten. Matkamme yhdessä oli värikäs ja opettavainen. Kävin haudalla viime viikonloppuna yksin. Tuntui hyvältä kohdata hänet siinä. Kaikella tapahtuneella tuntui olevan oma merkityksensä. Pinnassa oli kuitenkin suru ja ikävä kaikkien puolesta, joiden elämässä on nyt ihmisen kokoinen aukile. Lopullisuus on käsittämätön asia. Silti kuolemassakin on jotain kaunista ja ikuista kaikkine muistoineen, jotka palaavat mieleen pieninä palasina.

Elämässä tuntuu olevan loputon sykli alkuja ja loppuja, pieniä ja suuria. Pitkän pimeän jakson jälkeen alan nähdä merkityksiä asioille ja saada hyvänolontunteita elämästä, työstä ja arjesta. Vastoinkäymisiä on ollut ja tulee olemaan, mutta elämä silti jatkuu niin pitkään kuin on tarkoitettu.

Näin kesällä merkittävän unen. Seisoin tiheän väkijoukon keskellä jumissa, ja päätin kiivetä korkealle katonharjalle turvaan. Pelkäsin hemmetisti ja tiedostin riskit, mutta kiipesin silti. Harjanteelle päästyäni olin hetken huojentunut, mutta korkeus pelotti ja aurinko poltti ihoani. Olin täysin suojaton. Yritin huutaa alhaalla kulkevilta ihmisiltä apua. Ajattelin, etten tulisi tästä selviämään. Päätä huimasi. Päätin silti yrittää alas, ja kun otin ensimmäisen kurotuksen jaloillani, oli pudotus vain metrin! Pääsin jaloilleni, ja maa otti minut turvallisesti vastaan. Freudille terkkuja!

 

Lauloin joskus 1N-yhtyeen biisin "Pieneen tilaan". Puhuttelee se vieläkin:

"On jotain raskasta taskussa.

Se mua painaa ja madaltaa askelta. Mistä saisin tuulta purjeeseen?

On niin turhaa hukkua murheeseen.

Odotanko turhaan vaan muutosta, kulmaa seuraavaa ja uutta alkua?

Miksi kuljen? Minne täältä meen?

Sitä raukat aina kyselee.

 

Pieneen tilaan tänään mahtuvat mun parhaat, kalliit unelmat.

Kun voimat joskus loppuvat, ne mua vielä hetken kantavat.

 

Mut on täällä paljon vielä muitakin, jotka samaa miettii aina iltaisin.

Siksi paikan sinulle varasin, tämän kaiken kanssasi jakaisin.

On tämä hetki meillä nyt lahjana. Ei muuta ole, siis voidaan siitä nauttia.

Mä annan sinulle kaikkeni. Tiedän sen, on tässä nyt paikkani.

 

Pieneen tilaan tänään mahtuvat, mun parhaat kalliit unelmat.

Kun voimat joskus loppuvat, ne mua vielä hetken kantavat.

 

Joskus on vain pakko paeta. Kaikki ovet muilta sulkea.

Joskus täytyy kauas kulkea, jotta voisi palata."