Saatiin olla miehen kanssa kaksin melkein vuorokausi. Sinänsä teki hyvää huomata, että osataan me vielä kaksinkin olla. Vaikka tyttöjä olikin hetkittäin kova ikävä. Etenkin vauvaa, vielä kun maito rinnoissa siitä niin konkreettisesti muistutti (nerokasta sinänsä). Kohtahan tuo imetys jo loppuukin, sen päätin. Kun tytöt kotiutuivat ja arki taas koitti, huomasin väsyväni alta aikayksikön siihen pyöritykseen jonka lapset tuovat tullessaan. Osaltaan ärtymystä laukaisi se, että mies jo olemassaolollaan muistuttaa sairaudesta ja kohtauksen uusiminen pyörii jatkuvasti mielessä romuttaen rauhan ja levollisuuden meidän yhdessäolosta. Suoraan sanoen vituttaa, etten saa olla rauhassa tuon miehen kanssa koskaan. Aina se tautipaskiainen tunkee väliin myrkyttäen kaikki hyvätkin hetket.

Mun hermot alkoivat repeillä alle kymmenessä minuutissa kun tytöt olivat tulleet kotiin. Vanhempi tyttö oli tietysti ollut kylässä niin kilttinä ja vauvakin niin helppo, ettei edes vaivoiksi asti. Mutta auta armias kun kotiin pääsivät, niin se kitinä ja vaatiminen alkoi oikein olan takaa. Äipälle tietenkin - because I'm worth it? Ja kakat vaipassa. Ja miehelle pitäis tehdä leipää, no tottakai kun herralla on vauva sylissä. Mitäpä muutakaan tekemistä mulla olis kuin passata kaikkia muita koko ajan?

Jälleen tuli illemmalla aiheutettua naapureille aihetta huolestua. Raivokohtaushan siitä syntyi, ja tuli mm. ladeltua semmoista paskaa tytölle, että varmasti jäi elinikäiset haavat. Ei taida meikäläisen terapia riittää selviytymään tästä kaikesta niin, että tytöistä kasvaisi tasapainoisia ihmisiä. Pelkään, että kuorma kaatuu kohta kaikkien niskaan. Jopa vauvan sätkiminen hoitopöydällä aiheuttaa mussa raivoa. Rauhoittaviako? Kyllä kiitos, kourallinen! Paitsi ettei mulla ole reseptiä.

Yritin alkaa illalla nukkumaan, mutta miehen kuorsaus on yltynyt niin kovaksi, etten saa unta tai herään siihen. Pahimmassa tapauksessa vauvakin. Oodi kortisonille. Kyllä ottaa päähän. Teki yöllä mieli ottaa ja häipyä täältä kokonaan. Kun en jaksaisi tätä jatkuvaa varuillaanolemista ja sairauden miettimistä, en sitten millään. Haluaisin vaan olla rauhassa.

Ja vielä. Niin mukavaa kuin se onkin että ihmiset välittää, niin taas tuli lisää paineita siitä, että meidän pitäisi olla tietoisempia miehen ruokavaliosta. Kukaan sairaalassa ei ole meitä opastanut erityisruokavalioon, vaan ohje on ollut että kaikkea kohtuudella ja terveellisesti. Nyt moni (epäilemättä hyvää tarkoittaen) on pommittanut meitä tiedoillaan, mitä ei saa syödä ja mitä pitää syödä. "Muuten kasvain jatkaa kasvamistaan." Keneen tässä kannattaa luottaa? Jumalaan? Ravintotieteilijöihin? Lääkäriin? Saan jatkuvasti ristiriitaista tietoa ravinnosta, eikä mulla riittäisi voimat sen puntaroimiseen. Hyvä että edes jotain suht terveellistä saan pöytään. Ja kun se en edes ole minä joka on sairas, vaan vastuu omista syömisistä kuuluisi potilaalle itselleen. Se Jumalaan luottaminen olisi ehkä helpointa, mutta nyt ei tunnu mikään tuovan valoa. Tunneli on vaan loputtoman pitkä.

Miten hemmetissä tästä selvitään?