Eilen aamulla radiosta kuului kärkiuutisena, että istumatyö on neljänneksi suurin ennenaikaisen kuoleman riskiä nostava tekijä. Pyörittelin silmiäni. Että mitenkä? Odotas nyt. Että istumatyö lisää ennenaikaisen kuoleman riskiä.

Mun mies oli tyyppiesimerkki ihmisestä, joka eli terveellistä, kaikkien hyvien ohjeiden mukaista elämää. Pyöräili 10 kilometrin työmatkansa jopa 30 asteen pakkasessa, oli hoikka, söi kasviksia, ei juurikaan herkkuja, ei tupakoinut, ja käytti korkeintaan kohtuullisesti alkoholia. Ja mitä mies sai? Kolme kovaa diagnoosia kahdessa vuodessa. Aivosyöpä, epilepsia ja osteoporoosi.

Kuolema meidät kaikki korjaa tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, elät niin tai näin. (Kuolema korjaa... Huvittava sanonta. Mutta korjaahan se. Kaikki vaivat.) Se on fakta, jota kukaan ei karkuun pääse. Tuntuu täysin naurettavalta kuulla jatkuvasti ohjeita siitä, miten sairauksia ja kuolemaa kannattaisi juosta karkuun. Ennenaikainen kuolema. Mitä hemmettiä sekin tarkoittaa? Uskon vakaasti siihen, että kaikilla meillä on ennalta määrätty elinaika. Miehen sairastuttua 33-vuotiaana puheet ennenaikaisesta kuolemasta ovat alkaneet tuntumaan Hörönlöröltä, kuten Rölli sanoisi. Istuminen aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman...

Kyllä se katkeruus taas uutisen kuultuani päätänsä nosti. Haistakaa hihhulit pitkä... Uutisoikaa saman tien, miten paljon autolla matkustaminen lisää kuoleman riskiä. Tai  kahvin juominen ruokatauolla. Tai säännöllinen juokseminen. Tai vehnäjauhojen syöminen. Kaikesta pientä ihmistä yritetään syyllistää, ja syyllisyyteenkin aivan takuulla voi kuolla.

Joku on terve, joku sairas. Joku käy terveillä jaloillaan kaupassa, joku katselee maailmaa sängystään. Joku valmistautuu kuolemaansa saattohoito-osastolla, mutta silti elää hyväksyen tilanteensa. Joku valmistautuu puolisonsa ja lastensa äidin kuolemaan hyväksyen sen, että itse jää hoitamaan lapset yksin. Ja kaiken lisäksi hymyilevät lämpimästi aina, kun tulevat osaston käytävällä vastaan. Ihailen näitä hyväksyviä ihmisiä suuresti.

Keskityttäisiinkö kerrankin ihan vaan elämiseen, eikä jatkuvaan kilpajuoksuun kuoleman kanssa? Sellaiseen elämiseen, jossa olisi läsnä aito myötätunto muita ihmisiä kohtaan, eikä tarvitsisi syyllistää itseään jatkuvasti jostain. Sellaiseen elämiseen, jossa oman elämän rajallisuuden voisi hyväksyä, ja sen, ettei elämää voi hallita. Paraskin puhuja, mutta yritystä multa löytyy.