12.5.2013

Heräsin tänään yhdeksänteen äitienpäivään äitinä. Mies oli jo noussut ja makuuhuoneen ovi oli kiinni. Kuuntelin tyttöjen ja miehen puuhastelua keittiössä, ja tunsin onnea ja haikeutta. Kunpa saataisiin tyttöjen kanssa vielä ensi vuonna viettää tätä päivää miehen kanssa. Mun rakas perhe tekemässä mulle aamupalaa, ja rapistelemassa mulle tekemiään ja ostamiaan lahjoja. Sain luvalla makoilla sängyssä ilman kiirettä ja suunnitelmia arkisista asioista, mitä luksusta! Ihana äitienpäivän aamu. Mun päivä.

Kohta sieltä jo tultiinkin kukkien ja askarteluiden kanssa lauluineen. Aamupalapöytä oli kauniisti katettu mua varten. Mies oli selvästi jo uupunut ja mua toisaalta harmitti, että joutui ponnistelemaan mun takia. Patistin sen pian lepäämään. Tyttö auttoi mua pyykkien ja tiskien kanssa. Kyllä, pyykkäsin äitienpäivänä. Mikä lie pakotti töihin. Syyllisyys aamun rauhasta?

Tämä muistui mieleen nuuhkiessani ruusuja:

"Kukkia annetaan lahjaksi, koska niissä näkyy rakkauden todellinen merkitys. Se joka yrittää omia kukan itselleen, näkee sen kauneuden kuihtuvan, mutta se joka tyytyy katselemaan sitä kedolla, saa pitää sen aina itsellään, koska se on osa iltapäivää, auringonlaskua, kostean mullan tuoksua ja taivaanrannan pilviä." - Paulo Coelho (Brida)

 

11.5.2014

En tiedä, miksi en julkaissut ylläolevaa kirjoitusta vuosi sitten. Jännä lukea sitä nyt, kiitollisena tästä äitienpäivästä, jota koko perheellä vietettiin. Paljon on muuttunut vuodentakaisesta. Mies on huonommassa hapessa osteoporoosin vuoksi, mutta myös oireet aivokasvaimen osalta näkyvät paljon selvemmin. Olin vuosi sitten ihan uupunut, olen kai nytkin mutta eri tavalla. Tytöt ovat isompia. Tunnelma on kuitenkin levollisempi. Nyt ollaan varmoja siitä, ettei miestä saa terveeksi, ja että loppusuoralla varmasti ollaan. Ehkä pystyn ajattelemaan sitä nyt ilman paniikkia, ehkä tyynemmin hyväksyen. Mies sanoi tänä aamuna, että haluaisi mennä keittiöön tekemään mulle aamupalaa ja tulla onnittelemaan tyttöjen kanssa tänne sänkyyn, muttei tiennyt jaksaisiko. Ihana ajatus, ja niin ihmeellistä että tuossa kunnossa ajatteli vielä ehkä pystyvänsä sellaiseen. Sanoin, etten edes odota sitä vaan tärkeintä mulle on, että mies on nyt täällä meidän kanssa. Mies totesi tyynenä, että ensi vuonna hän ei ehkä enää ole. Kirpaisi.

Meillä oli ihan mukava äitienpäivä ja eilinenkin. Isompi tyttö skarppaa tosi paljon, ja haluaa näyttää isälleen olevansa jo iso, ja osaavansa ottaa pikkusiskostaankin jo vastuuta. Sinänsä ihanaa, mutta vähän olen varpaillani meneekö tytön kiltteys jo ylisuorittamisen puolelle. Aina se kuitenkin kostautuu seuraavina päivinä tytön väsymyksenä ja ärtymyksenä. Näin meidät näköjään jo pienestä pitäen on rakennettu.

Tällä kertaa olin itse kipeänä enkä jaksanut kovin panostaa, joten kakku tuli pakastealtaasta ja olikin aivan hyvää. Mies väsyi lasten hektisyyteen ja vuorokausi oli taas tarpeeksi. Mutta ihania hetkiä taas vietettiin.

Kaipaan ihan kamalasti läheisyyttä ja kosketusta. Paljon halailin miestä viikonlopun aikana, silittelin sen hiuksia, suutelin kaulaa ja kaivauduin sen kainaloon. Mutta joskus huomaan pakenevani miehen lähelle menemistä. Sattuuko se jo liikaa, kun oon tehnyt luopumista jo niin kauan? Siitä olen varma, että jos mies olisi viime vuoden puolella kuollut, olisi luopuminen ollut helpompaa kuin nyt. Välimatka on tehnyt parisuhteelle hyvää, kun vaativa ja raskas hoitosuhde on hellittänyt. Veronsa se on vienyt kuitenkin niin, että suru on taas tullut arkeen. Ja mitä enemmän sitä yritän paeta, sitä huonommin oikeastaan voin.

Kymmenes äitienpäivä on pian pulkassa. Olen ylpeä ja kiitollinen.