(Vuodatuksen uudistus nielaisi mun viimeisimmän kirjoituksen, joten yritän muistella sen uudelleen. Kirjoitin sen pari päivää lääkärikäynnin jälkeen. Se meni jotenkin näin:)

26.1.2013
Olipa taas kamala kokemus. Lääkärikäynti siis.

Aamulla ennen sairaalaan lähtöä luettiin miehen kanssa sen päivän kohta kirjasta Pienet onnen hetket - Iloa ja lohdutusta vuoden jokaiseen päivään: "Kun elämäntilanteen on oppinut hyväksymään, sitä on opittava pitämään siunauksena. Mitä se tarkoittaa? Miksi ikäviä asioita on pidettävä hyvinä? Se voi tuntua aluksi kummalliselta, mutta niin on tehtävä vaikka hammasta purren. (...) Kaikissa asioissa on hyvä ja opettavainen puolensa. Uuden oppiminen on aina hyväksi, ja synkimmässäkin pilvessä on kultareunus." (Sarah Ban Breathnach) Aika sopiva siihen hetkeen. Pahimpaan ahdistukseen ja levottomuuteen.

Odotusaulassa perhoset taas lepattelivat. Olo oli silti aika rauhallinen ja uskottiin molemmat (ihme kyllä siinä vaiheessa jo minäkin), ettei sieltä kovin kauheita uutisia tulisi. Kun vihdoin päästiin vastaanotolle, moni menneen kuukauden oire selittyi kortisonilla; hyvä lääke mutta järjetön määrä sivuvaikutuksia pitkässä juoksussa. Neurologisten testausten jälkeen, jotenkin puun takaa täysin yllättäen, lääkäri tokaisi: "Mutta nyt niihin kuviin. Valitettavasti siellä on nyt sellainen tilanne, että kasvain on edennyt. Ja ne temodalit joudutaan nyt lopettamaan."

TUTUM!

Jaloista lähti välittömästi voimat ja maha heitti voltin. Mielikin oli kerrankin hiljaa. Seurailin miehen reaktioita, ja se sai jossain vaiheessa kysyttyä jopa elinennustetta, jolloin olin tuolilta pudota. Siihen lääkäri ei osannut sanoa minkäänlaista arviota. Toisaalta onneksi. Tiedettiin kuitenkin molemmat, että parhaat vaihtoehdot oli nyt käytetty. Leikkausta ei enää tehtäisi, ja että Temodal oli se ensisijainen lääke jonka vielä jossain määrin uskottiin jopa parantavan miehen. Vaikka sekin taisi olla liikaa toivottu. Vielä kokeiltaisiin toista sytostaattia (CCNU) ja sen jälkeen voitaisiin vielä harkita sädehoitoa.

Raahauduttiin hitaasti ulos huoneesta ja heti ensimmäiseen loossiin itkemään. Ikinä en ole niin lujaa miestä halannut. Halusin sanoa, etten ole valmis susta vielä luopumaan ja että tämä kaikki etenee nyt liian nopeasti. Mutta sainkin kysyttyä vaan, mitä ihmettä sanottaisiin tytölle. Mies rauhoitteli, että eiköhän tässä kuitenkin ole vielä vuosia. En uskonut, vaikka halusin. Pyyhittiin kyyneleet ja käpöteltiin hitaasti ulko-ovea kohti. Hyökättiin heti ensimmäiselle sohvalle istumaan. Koskaan ei askel ole tuntunut yhtä raskaalta. Mies alkoi heti googlettelemaan tietoja uudesta lääkkeestä. Ulkomaailma tuntui musta jotenkin hiljentyneen, ja että taas kerran kaikki ympärillä pysähtyi. Autolle kun päästiin päätettiin, ettei tämä mitään muuta. Oltiinhan me ennenkin yhtä paskoja uutisia saatu ja kävelty samaa reittiä samoissa tunnelmissa.

Myöhemmin tuntui siltä, että uskalsin päästää jostain irti, ja että jotain jäi sinne sairaalaan. Hyväksyinkö nyt lopullisesti sen, ettei mies tulisi parantumaan? Joka tapauksessa ajatus luopumisesta tuntuu nyt helpommalta, enkä enää tarraudu kynsin hampain mieheen pitääkseni sen täällä mun ja tyttöjen rinnalla. Myöhemmin piti kyllä vakuutella ihmisille, ettei vielä luovuteta ja että toivoa on. Mutta mun toivo elää nyt siellä jälleennäkemisessä. Ollaan askelta lähempänä kuolemaa, mutta myös toisiamme. Kas, siinä paradoksi.

Illalla kun istuin yksin autoon iPodilta tuli randomina biisi, jolle en tiennyt itkeä vai nauraa. Tein siis molemmat.

"Luistelin kerran tumman kirkkaan järven pinnalla.
Kuulin mä kuinka railo viilsi jäätä kantavaa.
Niin arvaamattomasti hiipi luoksein kuolema.
Kuiskaili mulle maanitellen kauniita sanoja.

Aallon harjalla matkataan.
Aallon kanssa kilpaillaan.
Aallon sylissä keinutaan
kunnes viimein aurinko laskee.

Luulin mä nuorempana kaiken eessäin olevan.
En uskonut mä voimieni koskaan hiipuvan.
Kun saapuu päivä jolloin joudun kaikesta luopumaan
vain toivon että saisin rauhaisasti kadota.

Aallon harjalla matkataan.
Aallon kanssa kilpaillaan.
Aallon sylissä uinutaan
kunnes viimein aurinko laskee."

(Emma Salokoski Ensemble: Aallon harjalla)