Ei tähän kuvausviikkoon taida koskaan tottua. Varsinainen kärsimysviikko. Piinaviikko. Kyyneleitä täytyi taas vaivihkaa pyyhkiä mm. joogan loppurentoutuksessa. Suru tulvahtaa läpi taas niin yllättäen, ettei sitä ehdi estämään. Vai mikähän se päällimmäinen tunne on... epätoivo, pelko?

Olin tiistaina tytön seurana, kun meni ekaa kertaa taksilla terapiaansa. Kerroin odotellessa kuskille meidän tilanteesta vähän epäselvästi (kuski ei vissiin ihan ymmärtänyt, että minä oon sen perheen äiti, jossa miehellä on aivosyöpä ja epilepsia, eikä miestä voi koskaan jättää yksin vastuuseen vauvasta) johon sanoi, että "huhhuh, mahtaa äiti olla hermoraunio". Annoin kommentin mennä siinä ohi ja mitä ilmeisimmin kuski tajusi sen nolona jälkikäteen.

Makoilin tässä joku ilta tunnin kylppärin lattialla, kun en vaan saanut itseäni sieltä vaipanvaihdon jälkeen ylös. Mies ja tyttö hoiteli vauvan iltahommat sillä aikaa. Myöhemmin nukutin vauvan heijaamalla sitä sylissä itkemällä. Siihen se kuitenkin nukahti.

Mietin taas sitä, miksi tämä tilanne on meille lyöty päälle. Miksi miehelle, ja miksi mulle, saati tytöille. Missä on kohtuus, kun onnellisesti lasta odottaessa koko elämä laitetaan paskaksi ja viedään pohja kaikelta turvalliselta? Joo, on vauva tuonut valoa ja pitänyt arjessa kiinni, mutta olihan meillä jo ennestäänkin lapsi. Ja joo, nyt mua varmasti repisi riekaleiksi se, jos me ei enää voitaisikaan saada lasta sytostaattien takia tai jos mies kuolisi. Mutta en voi välillä kuin ihmetellä, millaisessa tilanteessa eletään ja koetetaan pysyä koossa. Ja pitää perhettä koossa.

Ja jos joku ihmettelee, että mun elämänasenteessa on nyt varmaan vikaa, niin siinäpä ihmettelee. Tervetuloa vaan mun kenkiin kokeilemaan. Välillä suoja ja kontrolli niin kertakaikkisesti pettää. Varsinkin iltaväsymyksessä tai keskellä yötä, kun vauva herää huutamaan.

P.S.
Piti kaivaa lista tunteista, joka saatiin avioliittoleiriltä pari kesää sitten. Halusin pukea sanoiksi ne tunteet, joita etenkin kuvauksen lähestyessä tunnen. Haluaisin ennemminkin päästä kunnolla käsiksi niihin tunteisiin, kuin että ryven jossain epämääräisessä paksussa liejussa josta on vaikea päästä ylös, ja josta ei saa minkäänlaista otetta. (Pääkategoriat lapussa ovat rakkaus, ilo, nautinto, yllätys, inho, häpeä, pelko, suru ja viha. Niiden alla on vielä kymmeniä tunteita.) Nämä tunnistin:

Pelko: ahdistus, avuttomuus, epäusko, heikkous, hermostuminen, huoli, hätä, jännitys, kauhu, lamaannus, levottomuus, toivottomuus, turvattomuus, uhka, varautuneisuus, voimattomuus.
Suru: apeus, epätoivo, tuska, raskasmielisyys, synkkyys, uupumus.
Viha: kireys, ärtymys.