Miehen vointi on ollut aika tasainen koko sairaalassaolon ajan, eli reilut kaksi kuukautta. Välillä on selvästi väsyneempi ja sekavampi, mutta yleisesti ottaen aika pirteä. Pienen mittakaavan sekavuus on toisaalta jo osa miehen yleistilaa, ja olen oppinut jättämään jotkut miehen jutut huomioimatta. Jännä on ollut kuitenkin huomata, että sitä yrittää etsiä logiikkaa miehen puheista, vaikkei niistä välttämättä todellakaan aina sitä löydy. Tyypillistä kai ihmisluonnolle.

Selkä on mennyt koko ajan parempaan suuntaan, joka näkyy liikkumisen helpottumisena. Mies kävelee Eeva-telineensä kanssa jo rivakkaan tahtiin sairaalan käytävillä. Tukiliivi on edelleen käytössä lääkärin määräyksestä vielä viikkoja. Kurkottelemiset käyvät vielä kipeää, samoin pitkään istuminen ja ylösnousemiset. Mutta kipu on helpottanut huomattavasti, ja kipulääkitystä on vähennetty roimasti. Se on ihana asia. Pari viikkoa sitten vietiin miehen pikkuveljen kanssa mies elokuviin invataksilla, ja kävin miehen kanssa konsertissakin. Samoin pääsi mies konserttiin siskonsa ja hänen miehensä kanssa maanantaina. Arvokkaita elämyksiä jokaiselle meistä. Hemmetin kalliita vaan ovat nuo taksikuljetukset. Ollaan haettu kaupungilta nyt oikeutta kulkea invataksilla virkistysmatkoille hintaan 3,30€/suunta. Toivottavasti myöntävät.

Käyn miehen luona joka päivä, lukuunottamatta joitain viikonloppureissuja muualle. Meidän välit ovat selvästi nyt lähentyneet, mikä on ollut ihana huomata. On paljon helpompaa näyttää miehelle tunteita, ja puhua niistä - siitä huolimatta, ettei mies niin tunteellinen enää pitkään aikaan olekaan ollut. Tai varsinkaan ei osaa tunteistaan puhua. En tiedä johtuuko läheneminen siitä klassisesta syystä, että välimatka auttaa näkemään ne tärkeimmät asiat. En enää niin odota, että mies olisi terve tai entisenlainen. Enkä enää odota sitä, että me voitaisiin nähdä sen sairaus samalta viivalta. Sitä ei koskaan tule tapahtumaan. Joidenkin syöpään sairastuneiden ja heidän puolisoidensa kohdalla näin voi tapahtua, mutta meidän kohdallamme ei. Johtuuko sitten kasvaimesta vai vaan miehen persoonallisista ominaisuuksista, en tiedä. Eikä sen niin väliäkään. Hirvittävä sairaus tämä joka tapauksessa on. Kaikkea sitä pitääkin hyväksyä.

Ristiriitaisinta on se, kun mies edelleen puhuu lopullisesta kotiinpääsystä säännöllisesti, vaikka alkuun sanoin toistuvasti ettei kotiin muuttamisen mahdollisuutta ole. Enää en ole sitä sanonut, kun mies ei sitä ottanut kuuleviin korviinsa. Se mun on vaan ollut perusteltava itselleni päivittäin, ettei lasten ja miehen hoitaminen enää minulta onnistu. Vedin itseni kahden vuoden aikana piippuun, ja siitä toipuminen kestää varmasti pitkään. Viimeksi tänään mies kysyi sivulauseessa, että onko niin että hän viettää lopun elämänsä sairaalassa. Nieleskelin, ja sanoin että eletään päivä kerrallaan nyt. Mies naurahti, ja sanoi että niinpä.

Kunpa se olisikin niin kuten pappi rukoili miehelle, että sairaus voisi parantua ja tunne-elämä ja kaikki muutokset miehen aivoissa voisivat palautua ennalleen. Ja että meidän yhteinen elämä voisi jatkua.

Olin alunperin ajatellut, että mies voisi olla kotona loppuun saakka - että saattohoitokin onnistuisi kotona. Vaikka koko ajan mietin, missä vaiheessa pienemmän tyttären ikävaihe tulisi silloin olemaan. Mies on jo vammautunut monin tavoin ja monilla tasoilla. Meidän tyttöjen elämä tulee olemaan ilman isää, ja haluan että muisto isästä on mahdollisimman hyvä. Miehen kotona asuminen ei tehnyt enää hyvää millään tasolla meidän perheessä. Enää en voi sanoa, että miehenkään paras paikka olisi koti. Vastassa on yliväsynyt ja ylistressaantunut vaimo, raskaaseen tilanteeseeen raskaasti reagoiva lapsi, ja vilkas jatkuvaa huomiota vailla oleva kaksivuotias. Mies väsyy ja ärsyyntyy jo lasten sairaalakäynnistä. Kamala tilanne, ja hirvittävän vaikeasti määriteltävissä mulle. Mutta tämä on kirkastunut mulle nyt miehen sairaalassaoloaikana - näin on parasta meille kaikille.

Saadaan mies kuitenkin kotiin jouluksi! Parista yöstä on ollut nyt puhetta, mutta katsellaan tilanteen mukaan. Miehen pikkuveli on lupautunut tekemään pukkikeikan aattona. Äiti, isä ja mun isoveli tulevat meille valmiiksi paistetun kinkun ja laatikoiden kanssa. Ihanaa viettää ensimmäistä kertaa joulu KOTONA!