Sytostaatit päätettiin nyt lopettaa. Kuvissa näkyi lievää kasvaimen etenemistä, eli CCNU:n teho on nyt loppunut. Olin varautunut enemmänkin siihen, ettei kasvaimessa näkyisi muutoksia, kun mitään selkeitä oireita ei ole ollut. Ainoat asiat, jotka olen nyt huomioinut loppukesästä lähtien olivat miehen käsien tärinän ja sekavuuden lisääntyminen. Käsien tärinä oli lääkärin mielestä kuitenkin kasvuun viittaava oire.

Lääkäri sanoi, ettei kasvaimen kasvuvauhtiin voi enää mitenkään vaikuttaa, ja toivoi sen pysyvän näin maltillisena. Kortisonilla hoidetaan aivopainetta ja päänsärkyä. Epilepsiakohtaukset todennäköisesti lisääntyvät. Halvaantuminen on edessä joko kasvaimen vuoksi, tai epilepsiakohtauksen seurauksena. Elinaikaa ei pystynyt ennustamaan.

Lääkäri kertoi aika yksityiskohtaisesti myös kuolemasta, miten se tulisi tapahtumaan. Joskus päänsärky ja väsymys lisääntyvät, ja potilas vaan nukkuu pois. Joskus yksittäinen epilepsiakohtaus voi olla kohtalokas. Kasvainalueelle voi tulla myös verenvuotoa. Joskus taas heikentyneeseen elimistöön voi tulla korjaamaton tulehdus.

Lääkäri arvioi myös rajusti muuttunutta kokonaistilannetta, ja oli sitä mieltä ettei miestä voi kotiin nyt mun vastuulle jättää, eikä kaupungilla ole tarjota riittävästi apua kotiin. Paikka palliatiivisella osastolla siis pysyy. Suunnitellaan nyt, miten mies pääsisi silloin tällöin kotiin päiväkäynneille.

Kun vedin miehen sängyn lääkärinhuoneesta takaisin käytävään, laitoin posken miehen poskea vasten ja annoin kyyneleiden tipahdella miehen kasvoille. Mies ei itkenyt.

Toisaalta oon helpottunut, toisaalta hyvin hämmentynyt.

Kun tulin kotiin, isompi tyttö odotteli kaverinsa halloween-synttäreitä ja oli pukenut päälleen noita-asun. Aivan puistatti ajatella, mitä aioin sille kertoa... Tyttö näki, että olin itkuinen ja vetäytyi heti kirjansa pariin. Pyysin tytön istumaan eteeni. Pelokkaat, ruskeat silmät lautasina, otsatukka hapsottaen noitahatun alta. Sanoin, että oltiin isin kanssa lääkärissä. Isi ei parane. Tytön alahuuli alkoi väpättämään. Sanoin, ettei isi enää tuu kotiin meidän kanssa asumaan. Tyttö itki ja kysyi, etteikö ikinä. Ei ikinä. Itkettiin ja halattiin. Pian tyttö sanoi, että "voi sisko raukkaa, se ei ikinä nähnyt isiä terveenä." Mun ihana, viisas, surullinen tyttö. Säälitti niin hirveästi. Kuin mun sydäntä vedeltäisiin raastinraudalla edestakaisin. Ei lapsen pitäisi joutua tällaista koskaan kuulemaan.