Tässä syksyn mittaan olen huomannut kelailevani mun ja miehen menneisyyttä paljon enemmän kuin aiemmin. Nyt armollisemmin ja lempeämmin. Haikein mielin. Mieleen tulvii jatkuvasti tilanteita meidän arjesta, kun mies vielä oli terve. Tätäkö se lopullinen luopuminen sitten on, kun pystyy päästämään mieleensä myös ihania muistoja, eikä mielessä pyörikään vain viha ja katkeruus?

Syyslomalla vietin ystäväpariskunnan luona pari yötä tyttöjen kanssa. Oli ihana nähdä normaalia lapsiperheen arkea. Salakuuntelin ja -katselin, kun mies kävi pussaamassa vaimoaan töihin lähtiessään. Rakkaus oli siinä - arjessa. Vaimo yöpaidassaan sohvan kulmalla istumassa lasten ja kissan kanssa, mies ulkotakissaan autonavaimet käsissään. Kiire, muttei silti niin kiire, ettei puolisolleen toivoteta mukavaa päivää. Todellista rakkautta sanon minä.

Tuli outo olo sitä seuratessani. Tällaistako meilläkin joskus oli? Olin unohtanut, millaista normaali arki on. Tyttöjen oli varmasti hyvä nähdä, millaista on kun isäkin on mukana lasten kasvatuksessa siinä missä äitikin. Tuntui haikealta, katkeruuskin yritti nostaa päätään, mutta päällimmäisenä oli kuitenkin ihailu.

Meillä on pidetty viime aikoina unikoulua pienemmän kanssa. Supernanny ei olekaan mikään turha jätkä. Ekoina iltoina kuskasin tuskassa tyttöä kerta toisensa jälkeen takaisin sänkyynsä, kunnes lopulta luovutti ja nukahti. Eilen kuskasin enää puoli tuntia. Tänään en kertaakaan! Toivottavasti tämä nyt toimii. Nyt voisin kyllä tuulettaa pelkästään tästä illasta. Noin. Paitsi että isompi valittelee edelleen pelkojaan.

On välillä niin avuton ja yliväsynyt olo, kun yksin yritän taistella tämä arjen kanssa. Mulla on niin tajuttoman isot asiat nyt mielessä, että on välillä vaikea keskittyä lastenkasvatukseen. Ok, meidän arki on normaalimpaa kuin silloin kun mies asui kotona, mutta minä koen oloni varsin epänormaaliksi edelleen. Mulla on oikeasti ollut tottumista siihen, että mies on edelleen olemassa ja vailla mua, samoin kuin minä vailla sitä. Yhtäkkiä olenkin yksinhuoltaja. Tätäkö elämä on, laulais Exitin poijaat.

Miehen voinnista: pahoinvointi johtuu lääkärin mielestä kasvaimesta. Onhan se ollut odotettu oire, mutta onneksi päänsärkyä ei ole ollut. Huimausta vähän, mutta hyvin vähän. Ja niitäkin kontrolloidaan kortisonilla. Toistaiseksi kortisoni on pidetty samana koko ajan. Kuolemanpelko ja ahdistus ovat tulleet nyt uusina oireina. Pari pappia on käynyt juttelemassa ja rukoilemassa meidän kanssa, ja ne ovat olleet hyviä kokemuksia. Toivottavasti ovat rauhoittaneet myös miestä. Olen osallistunut viuluni kanssa pariin messuun, ja nekin ovat olleet tukena ja toisaalta myös hyvänä väylänä luovuuden toteuttamiseen.

Tänään sairaalapastorin rukoillessa itkin, ja se puhdisti. Edellisen kerran itkin, kun kuuntelin Rigmor Gustafssonin biisiä Still. Valitsin sen joskus mun laulututkintobiisiksi, enkä koskaan ymmärtänyt, miksi se kosketti mua niin paljon. Nyt ymmärrän.

"Do you remember I said that I love you?

And that I said that I know that I always will.

That for me there's no one above you.

 

Now there are oceans and heavens between us.

And I know that time that has passed feels like millions of days.

And so I wish that I could say,

those feelings are not there anymore.

 

I know you have the Love that you need.

Fulfill your life and follow your lead.

Life will go on and maybe one day

all my memories faid away.

 

Do you remember I said I adore you?

And that I said that I know, that I always will.

In my life I need nothing more than you.

 

Time has been changing the world that's around us.

And nothing today is the way it was yesterday.

 

And so I wish that I could say

that those feelings are not there anymore.

 

There have been times when I've thought, I can't make it.

Times I could not understand

what all this is for.

But I'm still here, though I still know:

 

Those feelings will be there,

forever more."

 

Rigmor Gustafsson: Still