Joku oli postannut facebookiin tänään linkin otsikolla "The Battle We Didn't Choose". Kun klikkasin, avautui ruutuun mustavalkoinen kuvasarja Jenniferistä. Kuvat kertoivat kipeän matkan siitä, mitä kaunis nuori nainen joutui käymään läpi syöpähoitojen aikana ja niiden jälkeen. Aviomies oli onnistunut kaappaamaan ravistelevan koskettavia ja realistisia kuvia sairaasta vaimostaan.

Ennen terveen naisen kasvoilla ollut ilo ja elinvoima häviää, ja tilalle astuvat kipu, tuska, avuttomuus, inho, ahdistus, uupumus. Ja lopulta luovuttaminen ja rauha.

Aviomies kirjoitti Jenniferin kuoleman jälkeen blogissaan, että ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää millaista heidän jokapäiväinen elämä oli syövän ja syöpähoitojen kanssa. Pelko, ahdistus ja huolet olivat jatkuvasti läsnä. Ja että suurin osa ihmisistä kieltäytyi kuulemasta realiteetteja. Jossain vaiheessa he huomasivat tukijoukkonsa jopa hupenevan. He huomasivat, että ihmiset olettavat syöpähoitojen parantavan potilaan, ja että elämä palaisi pian normaaliksi. "Mutta syöpälandiassa normaalia ei ole".

Olen tehnyt samoja huomioita. Sairaudesta ja kuolemasta, peloista ja ahdistuksesta puhumista usein kavahdetaan. Tai kun niistä puhuu, ihmiset saattavat torjua ne kiirehtimällä sanomaan, että kyllä mies vielä paranee. Ja että mitä hyötyä siitä on, että murehtii kuolemaa tai hoitojen loppumista. Aivan niinkuin puhumalla kutsuisi kuolemaa lähemmäs. Torjuminen tuntuu kuitenkin välinpitämättömältä ja julmalta, ja se satuttaa. Nyt kun me ei vielä tiedetä, miten miehen käy, on suuri tarve jutella näistä asioista ihmisten kanssa. Sekä mulla että miehellä. Juuri nyt, kun tätä epävarmuutta on kestänyt jo niin pitkään, ja se alkaa viedä viimeisetkin mehut.

Onneksi meillä kuitenkin on ympärillä myös niitä, jotka kysyvät meiltä miten me voidaan ja joilla on aikaa ja kykyä myös kuunnella. Ja kun tuntee tulleensa kuulluksi, se jättää rauhallisen olon ja tunteen siitä, että meistä välitetään. Ja jaksaa taas päivän eteenpäin.

Jenniferin aviomies kirjoittaa blogissaan, että toivoo kuvien avulla saavuttavansa sen, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin syöpää sairastavaa ihmistä. Että seuraavan kerran, kun kysyt syöpäpotilaalta mitä hänelle kuuluu, kuuntele,  ja ota vastaus empatialla, syvemmällä ymmärryksellä, aidolla välittämisellä ja sydämellisellä huolella vastaan. Samaa toivon minäkin, myös syöpää sairastavien puolisoille, ja siksi tämä blogikin on olemassa.