Tämän blogin aloittamisesta on kulunut jo vuosi. Siitä kun mies sai aivosyöpädiagnoosin, on kulunut pian kaksi vuotta.

Mun kaksi vuotta kestäneitä tunnelmia kuvaa hyvin tämä meidän kesään sekoittunut syksy. Syksy näkyy jo kaikessa, mutta niin paljon ihanaa kesää on vielä ilmassa ja luonnossa. Kukat vielä kukkii ja ilma on lämmin. Kesästä yrittää vielä nauttia, mutta samaan aikaan tietää, että nyt voisi olla syksy jo pitkällä ja että se todennäköisesti tulee pian pakkasineen.

Arki on muuttunut valtavasti, mutta siihenkin ollaan sopeuduttu aika hyvin. Elämä menee armottomasti eteenpäin, vaikka joinakin aamuina tekisi mieli jäädä peiton alle piiloon kaikkea pahaa ja ahdistavaa. Onnistuin kuitenkin saamaan sopivasti töitä, joiden tekemisestä pidän valtavasti. Ja niiden avulla saan muuta mietittävää, eikä ajatus pyöri vain ympyrää. Turvapuhelimen avulla mun on mahdollista käydä töissä stressaamatta siitä, miten mies sillä aikaa pärjää. Pienemmän perhepäivähoito on alkanut hyvin, ja hoitaja on aivan ihana.

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet todella raskaita, enkä toivoisi kenellekään samanlaista tilannetta.

Parantumaton sairaus miehellä kun on, jokaisen päivän pitäisi tuntua lahjalta, mutta useimmiten tuntuu kuin puukkoa väännettäisiin haavassa tai suolaa heitettäisiin haavoille tai mitä näitä nyt on... Ymmärtänette pointin. Jossain neurologisessa julkaisussa luki, että tähän sairauteen voi kuulua "pitkiäkin rauhallisia jaksoja", mutta kasvain vääjäämättä jossain vaiheessa taas riehaantuu. Voiko tähän oikeasti koskaan tottua?

On ollut hetkiä, jolloin olen vain huutanut ja vaatinut tietää, milloin tämä loppuu. Jumalalle kai sen kaiken vihan ja katkeruuden oon kohdistanut, vaikka kyllä uskokin on välillä koetuksella. Onko siellä ylhäällä kukaan kuulolla?? Miehen parantumista en ole ajatellut enää pitkään aikaan.

On ollut työlästä nostaa itseään jatkuvasti jaloilleen.

Kun miehen diagnoosi selvisi, isompi tyttö oli ekaluokkalainen, pienempi vielä mahassani. Nyt isompi on jo kolmasluokkalainen ja pienempi 1,8-vuotias. Perhedynamiikassa on tapahtunut kahdessa vuodessa isoja muutoksia.

Mies on muuttunut kahdessa vuodessa valtavasti. Vanhat tutut eivät enää välttämättä edes tunnista miestä. Toiminta on hidastunut paljon, eikä mies osallistu esimerkiksi kodinhoitoon ollenkaan. Nyt kun selkäkin posahti, ei miehestä enää ole ollut edes roskia viemään. Joskus mies saattaa pienemmän illalla sänkyyn tai syöttää ruokaa. Isomman kanssa mies joskus pelaa pleikkarilla tai katsoo elokuvaa, joskus tarkistaa läksyjä. Miehen muistiin ja asioiden hoitamiseen ei voi enää luottaa, ja mun täytyy olla kartalla kaikista miehenkin asioista. Lastenkasvattamisessa ei ole juurikaan logiikkaa, ja siitä mies jo vetäytyykin paljon. Miehen ja isomman tytön väliset ongelmat ovat hiljalleen kasvaneet, ja niitä työstetään terapioissa. He ottavat yhteen usein, koska miehen kapeakatseinen suhtautuminen asioihin raivostuttaa tyttöä. Joskus olen yrittänyt selittää tytölle, miten kasvain on isiä muuttanut, eikä tee asioista hankalia tahallaan.

Mun ja miehen välille on väkisinkin muodostunut hoitosuhde. Se saa mut välillä unohtamaan omat tarpeeni kokonaan. Mies ei ole mulle enää se aviomies, joka tukee mua ja johon voin turvautua synkkinä hetkinä. Mua ei hoida täällä kotona kukaan. Mun seuraksi on tullut yksinäisyys, vaikka mies on vielä elossa. Kaipaan miehen voimakkaita käsiä. Kaipaan sen spontaania, ahkeraa ja kekseliästä luonnetta. Kaipaan myös sitä, että saan toivottaa sille hyvää työpäivää ja odottaa sitä iltapäivällä ruokapöytään.

Mua turhauttaa ja surettaa kaikki miehessä tapahtuneet muutokset. Kamalan paljon kipeää luopumista on jo kahden vuoden aikana tehty.

Tervomaalta tuli muuten hieno uusi albumi.

 

"Ihailet sun pihamaata.

Hyvää kesää ei voi taata.

Päivä tällainen

on täydellinen.

 

Tulee kruuna taikka klaava,

kumpaakin sinä et voi saada.

Yksin kestät sen.

Olet epäonninen.

 

Minkä sille voit

et voi kuin sietää.

Kun et enää jaksa,

saanhan tietää?

 

Olet niin

pieni että mahdut hyppysiin.

Kuulumaan

saat huutomerkin pelkkiin henkäyksiin.

Mitä voin

ja mitä ikinä sä pyydät sun eteen,

minä teen

vaikka tikapuut niin pääset taivaaseen.

 

Valkoinen ja keltainen,

punainen, toinen samanlainen.

Nielet kaiken sen,

sun päiväannoksen.

Piirtelet vain ympyröitä

lakanaan, kun valvot öitä.

Onko tällainen

enää yhtään ihminen?

 

Minkä sille voit

et voi kuin sietää.

Kun et enää jaksa,

saanhan tietää?

 

Kun olet niin

pieni että mahdut hyppysiin

Kuulumaan

saat huutomerkin pelkkiin henkäyksiin.

Mitä voin

ja mitä ikinä sä pyydät sun eteen

minä teen

vaikka tikapuut niin pääset taivaaseen.

 

Minä teen

sulle tikapuut niin pääset taivaaseen."

Jonna Tervomaa - Tikapuut