Oon ollut pitkään vihainen ja katkera. On toki ollut paljon onnen ja ilonkin hetkiä, mutta silti pohjavire on ollut synkkä. Välillä näen valoa jopa siinä, että mies otetaan multa pois. Vaikka lasten hoitaminen ja heidän rutiineistaan huolehtiminen vie voimia, koen heistä äärettömän syvää kiitollisuutta. Minä en jää yksin, ja mulla on hyvä syy jatkaa elämää miehen kuoleman jälkeen. Silti mua ahdistaa ja väsyttää päivittäin.
 
Tytöt olivat taas viikonlopun tukiperheen luona, ja käytiin miehen kanssa elokuvissa pitkästä aikaa. Oli ihana kulkea miehen kanssa, kun sen vointi on nyt hyvä. Tosin kaikki reissut pitää suunnitella sopivan lyhyiksi ja auto täytyy parkkeerata tarpeeksi lähelle, mutta silti tuntui nyt siltä että kuljettiin yhdessä kuin joskus ennen sairautta. Nukuttiin tosi pitkään molempina aamuina. Unta vaan tuntuu riittävän.
 
Neljän viikon kesälomareissullakin nukuin univelkaa paljon pois, kun vanhempani hoitivat pienempää tyttöä. Mies vietti reissun aikana viikon eri paikassa kuin minä ja tytöt, ja se teki kaikille hyvää. Viikko oli tarpeeksi pitkä aika mulle olla ilman sairautta, ja mies sai olla rauhassa ilman tyttöjen mekastusta ja herättämisiä. Sain kulkea isomman tytön kanssa myös kahdestaan tyttöjen juttuja hoitelemassa, käytiin Powerparkissa kiljumassa ja ehdittiin tehdä monta uintireissua. Kesä ilman tytön koulurutiineja ja terapioita on kyllä ollut vapauttavaa, kun ei olla oltu sidottuja mihinkään muihin aikatauluihin kuin miehen verikokeisiin ja lääkkeisiin.
 
Ylihuomenna on lääkäri, jossa selviää kasvaimen tilanne ja jatketaanko CCNU:ta. Jännittää, ja olo on aika rauhaton. Puoli vuotta tällä lääkkeellä on nyt takana. Löysin Ylen areenasta aamuhartauksien joukosta tämän (6.7.2013):
 
"Millaisessa elämäntilanteessa sinä tällä hetkellä olet? (---) onko silmiesi valo sammunut sinua kohdanneen onnettomuuden tai vaikeuden vuoksi? (---) Tällaisissa vaiheissa elämään astuu suru, joka vie tilan silmien loisteelta. Suru sammutti valon myös kuningas Daavidin silmistä. "Silmäni ovat surun sumentamat. Olen loppuun uupunut. Elämäni kuluu murheessa, vuoteni katoavat huokaillessa", hän kirjoitti.
 
On hyvä muistaa, että kristittynä oleminen ei tarkoita sitä, että silmäsi aina loistavat. Et siis ole huono, epänonnistunut kristitty, vaikka silmiesi valo on sammunut. Sinun ei tarvitse kääntyä pois Jumalan luota, vaan voit mennä lähemmäs häntä, kuten kuningas Daavid teki. "Katso minun puoleeni, ja vastaa minulle Herra, Jumalani. Sytytä silmiini valo. Sinä Jumala tuot pimeyteeni valon. Sinun luonasi on elämän lähde. Sinun valostasi me saamme valon. Herra on minun valoni ja apuni." Jumala haluaa sytyttää sammuneisiin silmiin valon paitsi rohkaisevat sanansa kautta, myös toisten ihmisten avulla. On tärkeää pysähtyä kuuntelemaan lähimmäistä, jonka silmistä on valo sammunut. Turhan usein haluamme ratkaista toisen ongelmaa, tai annamme helpon hengellisen vastauksen: "Kyllä Herra hoitaa. Ei ole ollut oikea aika vielä. Jumalalla on jotain parempaa varattuna." Vaikka tosiasioita olisivatkin, niillä ei kuitenkaan pitäisi ohittaa ihmistä, joka tarvitsee kuuntelijaa."
 
Jotkut ihmissuhteetkin ovat olleet miehen sairauden aikana koetuksella. Mutta koska ihmisten on vaikea suhtautua meidän tilanteeseen eivätkä kaikki ymmärrä, millaista elämä on tässä myrskyn silmässä, syntyy ristiriitoja helposti. Joku on vetäytynyt meidän elämästä kokonaan, joku taas välttelee vaikeista asioista puhumista höpöttämällä vain omia asioitaan. Mua vaan joskus väsyttää ihmisten seura. Mua ei aina - huom. aina - kiinnosta kuulla, mitä normaalielämässä tapahtuu, kun moni asia tuntuu muutenkin nyt niin tyhjänpäiväiseltä. Etenkin jos ihmiset eivät kysy meidän elämästä yhtään mitään. Meidän tilanne joskus vaan ohitetaan, niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
 
Sitä kuvittelisi, että tästä tilanteesta selviytymiseen tarvittaisiin erityistä vahvuutta, sinnikkyyttä tai positiivisuutta. Mutta musta on alkanut tuntumaan yhä enemmän siltä, että todelliseen selviytymiseen tarvitaan nöyrtymistä, kykyä myöntää heikkoutensa ja mitättömyytensä, ja myös sen ettei pysty tekemään enempää kuin mitä jaksaa. Tarvitaan läsnäolevaa ja kuuntelevaa rakkautta. On pakko myöntää, ettei kaikkiin kysymyksiin ole vastauksia, mutta silti kannattaa kysyä kaikkea mikä mielessä pyörii.
 
Sitä oon taas miettinyt, mitä se jo trendikkääksikin tullut "hetkessä eläminen" tarkoittaa? Joo, sitä pienten arkiasioiden huomaamista ja sitä ettei murehdi huomispäivästä eikä märehdi eilistä. Mutta toisaalta jos ei mieti menneitä ja peilaa itseään menneisiin tapahtumiin, miten voi oppia mitään uutta itsestään tai pyrkiä paremmaksi ihmiseksi kuin mitä on? Tai miten voi käsitellä tunteita, jotka liittyvät huomispäivästä aiheutuvaan pelkoon ja jännitykseen? Voiko hetkessä elämiseen kätkeytyä myös pakotie, jolloin ihminen antaa itselleen luvan olla kohtaamatta tehdyt virheensä ja vaikeat tunteensa?
 
Näitäpä mietin.