Pari päivää on vierähtänyt uutista sulatellessa. Tytöt olivat tukiperheellä taas viikonlopun, ja sain olla itsekseni. Mun veli oli tukena ja turvana ensimmäisen yön, ja toinen yö meni jo yksin. Olen kyllä tottunut olemaan yksin, koska mies oli keikkatyöläinen. (Tuli mieleen, että sana "keikkaleski", jota puolisosta käytetään silloin kun mies on keikalla, on saanut mun mielessä kokonaan uuden merkityksen.)

Nimenomaan sitä olen nyt pyöritellyt, miten selviän miehen saattohoitovaiheesta ja lopullisesta poissaolosta. Tyttöjen kanssa olen opetellut nyt elämään kolmisin, ja sen olen huomannut ettei yksinhuoltajan arki helppoa ole. Vilpitön ja iso hatunnosto niille, jotka siitä selviävät päivästä toiseen.

Miehen säännöllinen tapaaminen sairaalassa on ollut taas uusi tilanne, johon on pitänyt tottua. Samalla tavalla kuin kotonakin, mies on paljon vailla mun apua ja huolenpitoa. On vaikeaa vetää rajaa siihen, mitä sairaalassa teen ja mitä taas en. Haluan helliä miestä rasvaamalla kuivuneita jalkoja ja selkää, kävelemällä käytävillä tai rullailemalla pyörätuolilla, viemällä miehelle pieniä mukavuuksia huoneeseen, ja olemalla henkisenä tukena, samana tuttuna vaimona. Haluan pitää askareeni sairaalassa mahdollisimman keveinä. Jos mies on kipeä, huomaan väsähtäväni heti. Tekee tiukkaa katsella sen kipua, edelleen.

Kotona mun täytyy työstää sitä, miten tulisin toimeen kaikkien tunteitteni kanssa. Tähänkin muuttuneeseen tilanteeseen liittyy paljon kipeitä tunteita, joita täytyy voida kohdata. Samoin mun pitää osata ottaa vastaan myös tyttöjen tunteet. Isommalla oli taas nukkumaan mennessään pelkoja, joita ei osannut selittää. Pienempi huusi koko illan, enkä tiennyt onko nyt vaan joku ikäkausi meneillään, vai reagoiko tyttö isän poissaoloon. Kyllähän sekin takuulla aistii, etteivät asiat ole niinkuin ennen.

Kuuntelin aamu- ja iltahartauksia YleAreenasta etsien voimaa ja lohdutusta. Ja kuten usein aiemminkin, niitä myös löysin:

"Elämään sisältyy hirveä ristiriita. Tiedän kyllä, mitä tarvitaan hyvään elämään, mutta en kykene siihen. Niinpä sekä oman itsemme kannalta että myös yhteisöjemme näkökulmasta kysymykseksi nousee, miten elää itsensä kanssa. Miten elää silloin, kun loukkaantuminen, katkeruus ja viha, ylpeys ja ahneus ottavat valtaan, ja myrkyttävät elämää?

Kristillisen uskon, eli kirkon perinne lähtien raamatun ajoista, tuntee tämän sisäisen painin. Kokemuksen pohjalta kestävä vastaus siihen on ollut, että ihmisen koko elämä on parannusta. Parannuksessa elämistä. Kyse on jatkuvasta itsensä tunnistamisesta - sen tiedostamisesta, mitä itsessä tapahtuu. Se on omien loukkaantumisten, vihantunteen, ylpeyden ja ahneuden tunnistamista. Se on sen hyväksymistä, että minussa on näitä asioita. Se on suostumista siihen. Kipeät tunnot eivät kieltämällä eivätkä torjumalla häviä. (---) Mutta sen sijaan kun ihminen kohtaa ja hyväksyy kielteiset tunteensa, ja suostuu niiden olemassaoloon, ne alkavat menettää voimaansa. Sitä on parannuksessa eläminen. Omien kipujen kohtaaminen voi olla pelottavaa, mutta on hyvä muistaa että helvettiin suostuminen on lopulta turvallista."

Että tämän helvetin keskellä eläminenkin voi olla turvallista, koska onhan se mun Jeesus täälläkin. Ja on ollut koko ajan. Ja ne sadat suojelusenkelit. Tutun virren ensimmäinen säe tuntui avaavan uusia merkityksiä:

"Herran ristin kantajiksi
meidät kaikki kastettiin.
Lähimmäisten auttajiksi
arkipäivän askeliin."

Mun ristinä on ollut miehen hoitaminen, sairauden näkeminen, luopumiseen valmistautuminen, vaikeiden ihmissuhteiden sietäminen ja käsitteleminen, ja lasten kasvattaminen vaikeassa tilanteessa. Vaikeinta on kuitenkin ollut omien kipeiden tunteiden ja ajatusten kohtaaminen ja niiden kanssa eläminen.