Mitä teille kuuluu? Sulle, joka luet mua eläen samanlaisessa tilanteessa. Sulle, joka tunnet mut ja meidät. Sulle, joka luet muuten vaan. Sulle, joka oot yksinäinen. Sulle, joka törmäsit vasta tähän tekstiin.
 
Ihana tietää, että luet ja välität. Toivottavasti pystyn välittämään sulle jotain hyvää. Lohtua, perspektiiviä elämään, hyviä biisejä...
 
Miehen sairauden seuraaminen on vaikeaa. Mies ei itse sairauttaan niin huomaa, mutta minä huomaan. Joka ikisen muutoksen, vaikken haluaisi. Epilepsiasta on jäänyt mulle trauma ja säikyn pieniä eleitä tai ääniä, jotka muistuttavat siitä. Heikkoko olen, vai mitä se on? En voi sille mitään.
 
Pahinta tässä tilanteessa on ollut ehkä yksinäisyys. Kaipuu toisen läsnäolosta. Yhteydestä. Kasvoin lujasti kiinni ihmiseen, josta irrottautuminen on ollut hidasta ja kiduttavaa. Unissa sekoittuvat käsinkosketeltava muisto terveestä miehestä ja sairauden verhoamasta vieraasta.
 
Kaipausta vain muutamat asiat pystyvät lieventämään. Mutta joskus päälle hyökkäävää tyhjyyttä ei mikään täytä. Ei aineellinen eikä hengellinen. Kipu on tunnettava ja seinät otettava vastaan. Aamuyöt ovat pahimpia.
 
Paljon täällä on yksinäisyydestä kärsiviä. Nuoria ja vanhoja.
 
Paulolla oli tähänkin hyvä pätkä:
"Yksinäisyys on kuitenkin olemassa ja alkaa jäytää sitä mikä meissä on parasta, koska joudumme käyttämään kaiken energian siihen että näyttäisimme onnellisilta. Itseämme me emme tosin pysty pettämään koskaan. Mutta me haluamme jääräpäisesti näyttää muille vain sen aamuisin aukeavan ruusun ja peittää sisimpään varren piikit, jotka pistävät meihin haavoja ja saavat meidät vuotamaan verta." (Paulo Coelho)
 
Ja vielä biisi, joka avaa mun hanat joka kerta:
Joona Toivanen: Solace.
Spotifysta löytyy, mutta osta mieluummin levy. Järjettömän kaunis albumi. Toimii livenäkin.