Törmään taas joka paikassa kaikenlaiseen vertaistukeen. Sattumalta bongasin radioteatterin kaksiosaisen kuunnelman Kolme päiväkirjaa. Se pohjautui Ingmar Bergmanin, vaimonsa Ingridin ja heidän aikuisen tyttärensä Marian päiväkirjamerkintöihin ajalta, jolloin Ingridiltä löydettiin vatsasyöpä ja johon hän kuoli. Kuunneltiin se miehen kanssa yhdessä. Oli helpottavaa kuulla etenkin Ingmarin ajatuksia. Niin paljon samaa joutui käymään läpi kuin minäkin. Välillä huomasin olevani kuitenkin katkera taas kerran siitä, että se jätkä oli seitsemänkymppinen kääkkä ja minä yli 40 vuotta nuorempi. Mutta joka tapauksessa oli älyttömän hyvä, että me se kuunneltiin. Kyynel silmässä tämän tästä, mutta urheasti yhdessä  loppuun asti. Se lähensi meitä. Kohdattiin yhdessä Ingridin kuolema, ja läheisten voimakkaat tunteet. Olen ylpeä meistä molemmista!
 
Tässä pari mua erityisesti liikuttanutta pätkää:

Ingmar:

"Ingrid ja Ingmar ovat kaksi erillistä henkilöä, joiden on määrä esittää hyvin erilaista roolia. Ingmar ymmärtää vain osittain Ingridin roolin. Se synnyttää etäisyyttä ja hämmennystä - ainakin Ingmarissa. Sillä Ingridin rooli on niin selkeästi määritelty: Sairaus, ja taistelu sairautta vastaan. Tuska on lähes taukoamatonta. Miten me tulemme selviämään tästä? Jos tuskan tuolla puolen ylipäätään on mitään takaisinvallattavaa elämää. (---)"

"Se mikä odottaa, on kouriintuntuvasti läsnä. Se näkyy Ingridin kasvoilla. Minulla on hämmentyneitä ajatuksia rakkaudesta, pakenemisesta ja kaiken välttämisestä tavalla tai toisella. Toisenlainen mielikuva panee sille hanttiin. Se on täynnä hellyyttä ja hoivaamishalua. En aio pettää luottamusta. En piiloutua. Pelon, kauhun myöntäminen, sen esiintuominen ja havainnollistaminen. Tahdonvoima. Ihme, muttei mitään takertumista paniikin vallassa. (---)"
 

Maria:

"Mutta minä tahdoin vain lähteä pois. Miksen osaa kohdata Ingmarin surua? Onko niin, etten itse tahdo tuntea omaa tuskaani? Olenko pohjimmiltani vihainen Ingmarille siitä, mitä on tapahtunut? Onko tämä vanhaa lapsuuden kaunaa siitä, että hän tunkeutui perheeseemme yli 20 vuotta sitten ja varasti meiltä äitimme? Minun pitää päästä tämän nurjan suhtautumiseni yli. Heti äidin jälkeen hänellä on nyt vaikeinta."

"Heräsin aamuhämärissä, ja mieleeni nousi kammottavia ajatuksia. Sellaisia, joita ei totisesti saa ajatella. Äiti kuihtuneena, syöpään kuolemassa. Jouluaatto ilman äitiä. Jouduin myös järjettömän vihan valtaan, joka kohdistui Ingmariin, aivan kuin kaikki olisi hänen syytään. Että hän saisi mieluummin kuolla. Järjettömiä ajatuksia. Koska olen niin vihainen Ingmarille, en pysty olemaan hänelle rehellinen ja sanomaan, mitä mieltä olen erinäisistä seikoista. Hän on nyt niin onneton, etten voi heittäytyä suorapuheiseksi. Olen sitä paitsi raivoissani sisaruksilleni. Molemmat siskoni päättivät lähteä ulkomaille juuri nyt! Samalla olen alkanut uumoilla jotain muutakin. Sisarukseni tuntevat ehkä että minun suhteeni äitiin sysää heidät syrjään. Ehkä he ovat peräti mustasukkaisia. Minähän olen aina ollut äidin oma kulta, liittolainen ja lellikki."

"Olisin halunnut sanoa niin paljon. Mutta olin kaiken aikaa itkuun purskahtamaisillani. (---) Mutta kun tapaamme, olen niin murheellinen ja täynnä hellyyttä ja surua, etten osaa ilmaista itseäni enkä pukea ajatuksiani sanoiksi. Meillä ei ole myöskään yhteistä kieltä kun pitäisi puhua tunteista. Silloin on helpompi puhua Ingmarin kanssa."


Ingrid:
 
(Kirje Ingmarille)
Rakas ukkeli, tänään on meidän hääpäivämme. 23 vuotta. Oikeastaan se ei ole niin tärkeää, vaan tärkeintä on se että on kulunut niin kauan siitä kun tapasimme. Ja edelleen pidämme toisistamme. Minä yhä vain enemmän. Rakkaudessani sinuun on tapahtunut muutos. (---) Kaipaan vaan sinua. Sinun turvallisuuttasi, rakkauttasi ja heikkouttasi. Tuntuu, että meidän välillämme virtaa hyvyyttä ja kauneutta ja rakkautta. Hieno juttu, vai mitä? Näin ihmisille usein käy. Pitääkö sitä olla toinen jalka haudassa ennenkuin tajuaa? Minä rakastan sinua.

Sinun vanha I.

 

Ingrid, potilas, kirjoittaa lähinnä omista fyysisistä oireistaan, miten on nukkunut, ja ihan niitä näitä. Näyttelee urheaa. Yrittää olla normaalisti kivuista huolimatta. Kuitenkin molemmat läheiset arvelevat, että Ingridiä täytyy pelottaa ja että rauhallisuus ja urheus ovat vain näennäisiä. Mutta lämpö ja rakkaus Ingmaria ja tytärtä kohtaan välittyvät silti voimakkaina.
 
Erityisesti mua lohdutti päiväkirjojen rehellisyys. Terveen puolison tunteet halusta juosta karkuun vaikeita asioita, ja ajatuksista jopa jättää sairastava puoliso ettei tarvitsisi surra ja elää jatkuvassa epävarmuudessa. Niin luonnollisia ajatuksia, mutta jotka tuntuvat niin järkyttävän vääriltä että jättävät jälkeensä valtavan annoksen syyllisyyttä. Unet, jotka muistuttavat sairaudesta ja pakottavat kohtaamaan tunteita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Syytöksiä ja syyllisyyttä. Kova on koulu, jonka syöpä pakottaa jokaisen läheisen käymään loppuun, ennemmin tai myöhemmin.