Okei. Mulla ei montaa televisiosarjaa ole, joita jaksan seurata, mutta yksi niistä on Greyn anatomia. Aika usein syöpä ja  aivokasvain siinä mainitaan. Mutta olen pannut merkille, että jos sarjoissa tai elokuvissa on kyseessä täysin toivoton ja lyhytennusteinen syöpä, se on nimenomaan aivosyöpä. Ja ennustekin muka pystytään heittämään melko tarkasti. Yleensä korkeintaan se puoli vuotta. Oon ärsyyntynyt taas tämän päivän jaksosta, jossa törmäsin samaan. Joku saa kuulla sairastavansa aivosyöpää, ja elinaikaa on "puoli vuotta".

Ottaa niin päähän törmätä samaan asiaan jatkuvasti. Joo tiedetään. Jos vielä vähän viitsisitte hieroa sitä mun naamaan, kiitos.

Positiivisuus. Elämänilon ja toivon ylläpitäminen. Tärkeitä asioita, juu juu tottakai - jos eläisin säkki päässä ja laulelisin vaan kaikki mieleen tulvivat ajatukset ja tunteet pois. No can do. Ei tämä yksilö.

Ystävä lähetti mulle kirjan, joka kertoo miehestä, jonka vaimo sairastui aivokasvaimeen kun lapset olivat pieniä. Olen vasta alussa, mutta hyviä pointteja kirjasta on jäänyt mieleen. Ehkä uskonnollisuuden määrä on mulle vähän liikaa, mutta kyllä lukeminen hyvää on tehnyt ja arvostan todella paljon ystäväni elettä. Kirja on Pete Greigin Jumala äänettömällä. Peräänkuulutan edelleen sitä, että oltaisiin kaikenlaisille tunteille rehellisiä, ja siihen kirja on kyllä vastannut. Elämä ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin, eikä siihen tällaisessa tilanteessa tarvita latteuksia. Jos Jumala yleensäkin on tuolla jossain, miksi se on vaan hiljaa kun tuskissani kyselen kaiken tarkoituksesta? Saa kyseenalaistaa, saa huutaa, saa epäillä, saa vihata, saa itkeä.

Kirjasta poimittu Walter Bruegemannin ajatus murehtimisesta: "--- niitä, jotka eivät murehdi, ei lohduteta, ja ne, jotka eivät ole kasvokkain lopputuleman kanssa, eivät saa alkuakaan." Miten vapauttavaa, että joku muukin ajattelee niin, ettei murehtiminen ole saatanasta ja että elämä valuisi jotenkin murehtimisella hukkaan. Nyt kun ei puhuta mistään kauppalistan väsäämisestä.

Kyllä kärsimyksen keskellä elämisestä voi oivaltaa mahtaviakin asioita, kunhan ei kiellä sitä tosiasiaa, että kärsimys on todellakin olemassa. En voi ymmärtää, miksi tämä tilanne mun silmille lyötiin, ja miksei tämä voi olla jo taaksejäänyttä elämää. Kyllä valitan. Tämä on mun elämä, mun tunteet kaikkineen. Ja silti mun ja mun perheen elämään mahtuu päivittäin ihania ja valoisia hetkiä. Mutta elämän varjopuoli on nyt niin synkkää välillä, etten pääse sitä pakoon, kun siitä niin usein muistutetaan vaikka lempisarjaa katsoessa. Silmiin sitä on katsottava, ja toisaalta se helpottaakin. Mutta aivan mielettömän vaikea siitä on puhua edelleen.

Nämä kirveli tänään:

 

"Kaikki mitä kuulen

kaikki mitä näen

kaikki mitä luen

on henkilökohtaista:

sormi joka koskettaa

työntyy haavaan

umpeutumattomaan.

 

Voin unohtaa

voin jopa lakata muistelemasta,

mutta risahduskin

repäisee heti auki.

Ei muuta.

 

Ammolleen."

 

"Minua vihataan.

Horjahdin tuulessa, hämmästyksestä kai.

Luulin, että minua rakastettiin.

 

Älä usko mitään, ihmisparka.

Tartu kaiteeseen, pysyttele.

Tuulee hemmetisti.

Tukka suorana.

Mene nukkumaan.

Älä näe unia, älä ihmeessä näe unia."

 

Aila Meriluoto