Täällä sitä taas istutaan sairaalassa miehen sängyn vierellä. Tuossa se kuorsaa natriumtippa kädensyrjällä. Joku paska radiokanava suoltaa aivan hirveitä suomalaisia tekotaiteellisia angstibiisejä. Lääkäriä odottelen, saako mies jäädä tänne yöksi vai mitä tehdään. Tämä on helppoa, jos vertaa vuodentakaiseen, kun istuin täällä isolla mahalla pari viikkoa putkeen. Vaan eipä tämä häävi ympäristö ole, vaikka tuttu jo onkin.

Mies on taas niin tyyni. Vaikka mulle aina vähän ärtsyilee pienistä. Mutta arvokkaasti ja miehekkäästi se tämän kaiken ottaa. Ei koskaan valita.

Kohtaus tuli kotisohvalla. Kuinka arkista! Onneksi ei taaskaan päässyt kolhimaan itseään. Pelkään sitä, että se satuttaa joskus itseään tai vauvaa, mutta tuon turvallisempaa paikkaa ei kämpästä löydy. Sama ambulanssimies tuli muuten kolmatta kertaa peräkkäin. Miehen pikkuveli oli sattumalta meillä ja näki kohtauksen nyt toista kertaa. Tuumasi, ettei jalatkaan tärränneet tällä kertaa, ja pystyikin taas toimimaan rauhallisesti ja isona apuna mulle. Jäi sinne tyttöjen ammaksi <3 Odotettavissa tämä jotenkin oli, kun miehen vointi alkoi olla aika huono. Päänsärkyä, huimausta, väsymystä. Vaikka natriumin alhaisuuskin saattoi tehdä nuo oireet. Kohtapa selviää lisää. Ehkä.

Tämmöistä tämä nyt on. Turha potkia vastaan. Uskomatonta, miten sekin voi arkipäiväistyä, että huutelen miehelle heipat parvekkeelta kun ambulanssikuskit saattelee sitä piipaa-autoon. Opin äsken, että täällä on rahanvaihtoautomaatti ja saatiin hyvät kaffit, vaikka kolikkopussi unohtui kotiin. Enpä muista milloin olisin viimeksi niin paheelliseksi heittäytynyt, että puolenyön kieppeillä juopasen kunnon sumpit. Varmaan teininä, kun väkisin kaverin kanssa valvottiin koko yö ja kateltiin MacGyvereita nauhalta. Mahtavaa.

Täältä tähän.