Mun kolmekymppiselle miehelle on annettu kuolemantuomio. Päässä oleva aivokasvain ei nujerru, eikä sitä voi hallita enää lääkkeillä. Kasvain kiemurtelee niin vittumaisesti pitkin aivoja, ettei sitä voida edes leikata enää.

Facebook, tuo nykyihmisen kirous, perkele joka identiteettiä epätoivoisesti rakentaa ja ylläpitää. Vain muiden silmissä olen ehkä joku, jotain, edes joskus. Mutta mitä olen itselleni? Mitä edustan tässä maailmassa? Minkä puolesta taistelen ja mihin uskon?

Kuka minä olen?

Siitäpä tämänaamuinen synkkys alkoi. Pirunsarvinen FB halusi tietää ensin kiltisti, "mitä tv-ohjelmia olet katsonut", kunnes kysyi "muistettavimmat elämäntapahtumat" ja vielä jotain siihen malliin, että "asiat joita et voi elämässäsi unohtaa". Voi vittu. Tuiki vaan sitä puukkoa hermoon.

Mun 32-vuotinen elämä on tähän asti rakentunut lähinnä musiikista ja teini-ikäisenä tapaamastani miehestä. Nyt kun mies asuu muualla sairautensa takia, ja mun elämä on yksinhuoltajanaisen arkea, huomaan olevani pattitilanteessa. Oon vielä naimisissa, mies elää ja hengittää. Meidän yhteiset muistot elävät, ja hönkivät varsinaisia puhureita mua vastaan aina kun yritän tehdä jotain ilman miestä.

Kävin esimerkiksi hevikeikalla eilen veljeni kanssa. Yhtye oli nimeltään Stam1na, johon oon jostain syystä viime aikoina mieltynyt. Sanoitukset ja musiikki tuntuvat istuvan mun elämäntilanteeseen nyt paremmin kuin hyvin. Ja se vimma millä miehet saavat biisit elämään sekä levyllä että livenä on käsittämätöntä.

Huomasin katselevani rumpusettiä sillä silmällä, kuin mun mies olisi ollut kannujen takana. Muhun sattui kun katselin soundcheckiä. Muistin miten mies niitä takoi, soundchekissä ja vasta keikalla tunteella. Muistin ilmeet ja eleet, fillit, käsien ja jalkojen liikkeet. Lihasten ja jänteiden liikkeen. Kapuloiden asennon sormien lomassa. Muistin, miten mies paloi lavalla.

Silti nautin keikasta ja yksinolosta. Musiikista. Irtiotosta, sen tunteesta ja annoin sen viedä. Mutta tässä kaikessa on koko ajan iso ristiriita. Miten nauttia musiikista yksin, miten ylipäätään olla yksin? Yksin - mutta kuitenkin sidottuna sinuun. Milloin side katkeaa, vai katkeaako se koskaan?

 

"Jos olisit laulu kirjoittaisin sinut pintaani
Omaan kylkeeni ylös sävelin
Kohisten hiljaa alkunuoteista viime tahteihin
Juurista latvustoon, ylös taivaisiin

Ja jos katoaisit nuotintaisin taivaan

Riitasointuja, epävirettä
Tahtivirheitä, vääriä säveliä
Ei virheettömyys ole täydellistä

Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten
Jos luonto antaisi periksi vaikka murtumispisteeseen asti
Sillä runkoni murros saa vahvempaan liitokseen
Kasvaa, voisin murtua uudelleen ja uudelleen

Jos olisit laulu kirjoittaisin sinut kauaksi täältä
On muut laulut liian äänekkäitä
Sanoittaisin, sovittaisin alkutavuista viime riimeihin
Muita töitä puhtaammin ja kauniimmin

Ja jos katoaisit sinut voisin soittaa

Riitasointuja, riitasointuja
Riitasointuja, riitasointuja

Riitasointuja, epävirettä
Tahtivirheitä, vääriä säveliä
Ei virheettömyys ole täydellistä

Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten
Jos luonto antaisi periksi vaikka murtumispisteeseen asti
Sillä runkoni murros saa vahvempaan liitokseen
Kasvaa, voisin murtua uudelleen ja uudelleen

Kuin katkenneen luun liitoskohta
Vahvempana murtumaa kasvan
Kun tästä selviän, otan ja juon
Juon elämän maljan
Juon
Juon
Juon ja laulan
Juon ja laulan

Jos olisin puu, taipuisin ääntäsi vasten
Jos luonto antaisi periksi vaikka murtumispisteeseen asti
Sillä runkoni murros saa vahvempaan liitokseen
Kasvaa, voisin murtua uudelleen ja uudelleen
Uudelleen, uudelleen"

Stam1na - Murtumispiste