Laittelin äsken tyttöjä nukkumaan. Joulutunnelmissani lämmittelin jo glögiä ja ajattelin paketoida vihoviimeisen lahjan.

Vaan ei - iltavilli. Käsittämätöntä huutoa ja juoksemista, kitinää ja kaatuilemista. Kun kuvittelin jo saaneeni tytöt sänkyyn, kuului huoneesta ääni joka kilinästä ja kolinasta ja sitä seuranneesta hiljaisuudesta päätellen tarkoitti, että jotain meni ihan kunnolla rikki. Pienemmän sängyn pohja hajosi kymmenettä kertaa, kun isompi siellä seisoi. Taattua Ikea-laatua. Muuta ei tarvittukaan enää siihen, että mulla paukkui hermot niin että tytöt juoksivat toistensa syliin. Huusin ärräpäitä ja paiskoin petivaatteet pitkin huonetta. Se tästä nyt vielä puuttuikin, että pitää alkaa tässä vaiheessa iltaa remonttireiskaksi. Ei muuta kuin työkalut esiin ja ruuvailemaan. Isompi tarjosi auliisti apuaan, ja auttamisessa onnistuikin. Sänky saatiin jotenkuten kyhäiltyä ehjemmäksi.

Pienemmän unikoulu on toiminut tähän viikkoon asti loistavasti, mutta jostain syystä tyttö on alkanut taas ravaamaan sängystään ylös. En enää jaksa laskea kertoja enkä katsoa kellosta kauanko sitä sänkyyn takaisin kiikutan, mutta aina jossain vaiheessa tulee hiljaista.

Tämä ilta ei ollut poikkeus. Eipä niin tietenkään.

Mutta vihdoin kun tuli hiljaista, alkoi isompi huutelemaan että PELOTTAA (jälleen kerran). Pienempihän siitä taas piristyi, ja alkoi toistelemaan isomman huuteluja tuttinsa lomasta. Hermot paukkuivat potenssiin kolmetoista, ja huusin takaisin, että ettekö te vois jo nukkua prkl! Juu ja pisto sydämeen samantien. Kauhea äiti. Hetken puuskuteltuani menin huoneeseen, ja pyysin isommalta anteeksi pienemmän peiteltyäni. Tyttö itki ja sanoi, etten välittänyt kun se sanoi pelkäävänsä. Pyysin anteeksi uudelleen, ja sanoin että nyt on kyllä äitillä hermot tiukassa. Ja etten pysty millään ratkeamaan sekä äitiksi että isäksi, ja että se harmittaa mua. On hankalaa olla yksin huolehtimassa kaikesta ja kaikista. Mutta yritetään pärjätä. Onneksi tulee joulu, ja mummi ja pappa.

Rauhoittuivat vihdoin.

Hörpin kylmää glögiä, ja katselin lahjapaperirullaa todeten, että antaapa olla. Leffan alkukin jäi näkemättä, kuten tavallista. Kirjoitetaan sitten vaikka blogia.

On tämä kyllä raskasta. Selviytymistä päivästä toiseen. Yksin tässä ei onneksi olla, ja apua on monenlaista. Siivouspalvelu kävi taas tekemässä viikkosiivouksen. Mutta kylläpä te lapsiperheelliset tiedätte, millainen kämppä on taas päivän päästä. Yrität hetken istahtaa sohvalle, kun jo jotain lotisee lattialle tai kaappi on tyhjennetty pitkin ja poikin. Näin se menee.