Kotona oleminen tuntuu edelleen oudolta. Opettelen olemaan tyttöjen kanssa yksin, ja se tuntuu nyt hyvältäkin. Oon tosin niin väsynyt, etten tiennyt että näin väsynyt voi edes olla. Luultavasti pitkään kertynyt uupumus ja valtava stressi uskaltautuvat jo uloskin.

Heräsin kolmelta yöllä tuskaiseen oloon. Olin varma että miehellä on nyt joku hätä. Mun vasen hartia oli turtana ja rinnasta pakotti. Ajattelin että sydärihän tästä nyt vielä puuttuis. Rukoilin rauhaa kun en muutakaan keksinyt, ja nukahdin.

Kävin eilen hieronnassa sukulaisnaisella, ilmatteeksi! Oli kyllä autuasta. Sain jopa itkettyä siellä. Se lisäsi helpotuksen tunnetta. Tuumasi mun hartioista, että kyllä täällä iso painolasti onkin. Sukulaismies kävi katsastamassa auton, ja toinen vaihtoi talvikumit. Jälleen sitä KONKREETTISTA APUA.

Eilen aamulla huomasin jopa lauleskelevani, mutta isompi tyttö aloitti välittömästi kiukuttelunsa. Sanoin ymmärtäväni sen kiukkua, ja että mustakin tuntuu pahalta ettei isi voi olla täällä. Siihen loppui kiukuttelu.

Ottaessani tytölle puurolautasen kaapista kuulin mielessäni miehen sanat: "Hyi älä tuota lautasta ainakaan sille anna." Ja sängyssä maatessani kuulin: "Kulta, jaksaisitko hakea mun lääkkeet." Eteisessä seistessäni: "Ootappa mää juon tän kahvin eka." Tunsin miehen kuorsauksen resonoivan seinissä. Mies elää vahvasti tässä kodissa. Kaapeissa ja astioissa asti. Se lisää ikävää ja surua kaikesta siitä, mitä meille on tapahtunut kahden vuoden aikana.

Paljon olen ehtinyt kohtaamaan niitä tunteita, jotka liittyvät miehestä luopumiseen. Eikä se työ ole ollut turhaa, vaan auttanut sopeutumaan. Lopullista luopumista en silti osaa kuvitella, vaikka nyt tuntuu että se on lähempänä kuin aikaisemmin.

Tänään kävi mielessä, että me tehtiin huhtikuussa hautajaissuunnitelma, mutta hautapaikan valinta jätettiin myöhemmäksi. Mietin, pääseeköhän mies sitä enää paikan päälle valitsemaan.

Sitähän me ei edelleenkään tiedetä, missä aikataulussa mennään. Palautuuko miehen vointi yhtään, kotiutuuko, jatketaanko sytostaatteja. Nyt edetään päivä kerrallaan. Munkin pitää nyt vaan huokaista kun kerran voin. Tapahtuu nyt sitten mitä tapahtuu.