Suoraan asiaan. Kasvain oli kuvissa torstain lääkärikäynnillä edelleen ennallaan, ei mitään muutosta. CCNU jatkuu, samoin mitä ilmeisimmin syövän rauhallinen vaihe. Hieno uutinen! Mies oli tottakai tyytyväinen, ja minä myös. Mutta silti tunsin taas jonkinasteista pettymystä, ja olin koko päivän allapäin. Miksi?

 

Yritin penkoa tunnelmiani, ja päädyin siihen että paljon mieluummin olisin kuullut tiedon kasvaimen pienentymisestä tai häviämisestä. Ja toisaalta myös tieto siitä, että voisin luovuttaa, olisi ehkä jollain lailla voinut helpottaa. Vaan ei. Piina jatkuu.

 

Meidän 11-vuotishääpäivä on tänään. Vietettiin se kahdestaan hotellissa meren rannalla. Käytiin teatteriesityksessä ja konsertissa. Syötiin hyvin ja nautittiin auringosta. Tuntui siltä, että saatiin takaisin se jokin, joka meidän suhteesta on ollut kadoksissa jo pitkään. Juteltiin ja naurettiin paljon - me siis viihdytään edelleen yhdessä! Jännitin sitä etukäteen, mutta reissu oli onnistunut ja olen nyt onnellisempi kuin aikoihin. Ihana huomata.

 

Mies tuntuu taas tutulta ja turvalliselta, vaikka jotkut asiat ovatkin muuttuneet ehkä lopullisesti. Tämä kriisi vie molemmilta rutosti voimia ja huomiota myös parisuhteen hoitamiselta, eikä siis ihme että ollaan päästy vieraantumaan toisistamme. Mutta onneksi rakkautta vielä on - ja aikaa, juuri sen verran kuin on tarkoitettu.