Mies on ollut sairaalassa nyt 8 yötä. Sementtiä ei kuitenkaan laiteta, mutta luustolääkitys aloitetaan. Jo syntyneisiin murtumiin lääke ei auta, mutta estää uusien syntymistä. Pattitilanne sinänsä kuitenkin, koska kortisonia, sytoja ja epilepsialääkkeitä täytyy ottaa, ja ne sitä luustoa nakertavat. Selvitellään nyt, miksei luustolääkitystä ole huolehdittu missään vaiheessa, ei syöpäpuolelta eikä neurologialta.

Murtumat paranevat hitaasti luutumalla, mutteivät palaudu entiselleen. Kivulias prosessi se tulee olemaan. Kipulääkkeitä menee paljon, mutta silti mies kuvaili kipuaan asteikolla 1-10 kasiksi kävellessään Eeva-telineen avulla. Edelleen päivä kerrallaan mennään.

Tultiin syyslomalle tyttöjen kanssa kotipitäjään. Isän kanssa tehtiin eilen kävelylenkki. Hyvin on toipunut leikkauksesta, mutta vähän huolestuttaa miten isä henkisesti jakselee. Kovasti miettii omaa sairauttaan, luonnollisestikin, ja jännätään nyt sitä patologin vastausta. Päivä kerrallaan tässäkin asiassa.

Mun mielenlaatu on nyt ollut kutakuinkin hyvä. Nyt katson taaksepäin ja ihmettelen, miten kummassa oon jaksanut pyörittää tätä pakettia. Kaksi vuotta on eletty miehen sairauden ehdoilla, pieniä taukoja lukuunottamatta. Samalla oon käynyt raskauden viimeisen kolmanneksen läpi, synnytyksen ja siitä toipumisen, pienemmän lapsen vauva-ajan ja pian toisen elinvuoden, sekä isomman kaksi ensimmäistä kouluvuotta. Suuria murroksia normaalissakin elämässä.

Mutta enää ei noin sairaan miehen hoitaminen onnistu kun hoidettavana on kaksi pientä lasta. Se on pakko myöntää. En jaksa. Tarpeeksi en ole apua saanut näiden vuosien aikana. Jopa omien vapaiden pitämistä on kritisoitu, mikä tuntuu käsittämättömältä ja julmalta. Lause "sun tehtävähän on tehdä miehen elämä mahdollisimman helpoksi" siinä vaiheessa kun olin kipeästi konkreettista apua vailla, ja vauva vasta vajaan vuoden ikäinen, oli viedä multa mielenterveyden viimeisetkin rippeet.

Kaikilla ihmisillä tuntuu olevan oma mielipide syövästä, sen syntymisestä ja parannuskeinoista. Eniten ääntä tuntuvat pitävän ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Mielipiteet täytyy vain jotenkin osata sivuuttaa. Jos joskus itse sairastun, teen sitten omat päätökseni ruokavaliostani ja hoidoistani. En lähde tuputtamaan neuvojani muille, koska tiedän miten vaikeaa potilaan ja lähiomaisten on muutenkin olla loputtoman syöpä- ja huuhaahoitosuon keskiössä. Siinä vaiheessa kun me miehen kanssa sopeuduttiin ajatukseen, että taistelu ohi ja yritettiin keskittyä vauva-arkeen, mulle tokaistiin lause "syöpähän on parantumaton sairaus". Matto vedettiin jalkojen alta. Ja aikalailla samoihin aikoihin usealta puolelta tuli vinkkejä ruokavalioista ja luontaistuotteista. Mies päätyi pohdintojen jälkeen ottamaan yhden askeleen kerrallaan, ja halusi ottaa vain sytostaatteja. Syöpähoitaja tiesi neuvoa, että luontaistuotteet rasittavat maksaa siinä missä muutkin lääkkeet. Joku tokaisi päätökseen, että "toivottavasti teitä ei sitten myöhemmin harmita". Se lause takoi päässäni kuukausitolkulla ja olin seota.

En voi kuin rohkaista kaikkia pitämään kylmästi oman päänsä hoitojensa suhteen, ja omaishoitajia olemaan "itsekkäitä" ja pitämään omia vapaitaan tarpeeksi. Joku kirjoittikin mulle joskus, että "pidäthän itsestäsi huolta, sun täytyy jaksaa lasten takia".

Mutta tänään mennään tyttöjen kanssa mun lapsuudenystävän perheen luo. Ihana päästä juttelemaan ja viettämään aikaa yhdessä. Meillä on nyt suhteellisen normaalia lapsiperheen elämää ja normaali syysloma!