Meinasin tässä jonakin aamuna laittaa facebook-päivitykseksi jotain onnellisesta aamusta. Oli aivan ihana herätä kerrankin itsekseen, vasta puoli ysiltä, miehen ja lasten ääniin. Vauvan pulinaa ja kiherrystä, tytön ja miehen hyväntuulista jutustelua. Mutta en sitten laittanutkaan, koska aavistelin ettei päivä kuitenkaan yhtä auvoisesti jatkuisi. (Mua risoo usein ne ilmiselvät huijauspäivitykset, joissa uskotellaan sekä itselle että muille, että vain positiivisuus on julkaisukelpoista. Muutenhan joku voisi ajatella, että mun elämässä tai ajattelutavassa on jotain vikaa tai epäterveellistä. Joten tuntui naurettavalta päivittää aniharvoin tapahtuva positiivinen aamutunnelma, kun paljon rehellisempääkin sanottavaa olisi. Joskus mietin, miksi ylipäätään on tarve mitään itsestään päivittää. Oonko luonut facebookiin vain tietynlaisen valeidentiteetin, jollaisena haluan ihmisten mut näkevän? Enhän ole fb-kavereistani kuin murto-osan kanssa tekemisissä, ja valtaosan päivitykset ovat mulle täysin yhdentekeviä.)

Eikä siinä montaa tuntia mennytkään, kun kaikki taas huudettiin toisillemme kaulat ojossa (vauvakin säestää muuten nykyään aika tottuneesti kaikkia huutokohtauksia). Taisi tilanne taas livetä lapasista joko miehen päänaukomisesta, mun väsymyksestä kaikkien sotkujen siivoiluihin tai tytön levottomuudesta. Kaikilla oli taas joka tapauksessa ilmiselvän paha olla.

Mutta normimeininki. Ja parempi niin että pahat olot puretaan, jokainen vuorollaan tai (korvia) raastavimmassa tapauksessa kaikki yhtäaikaa. Sitäpaitsi kiukulla saa tehokkaammin siivottua. Mun vasempaan käteen vaan on päässyt kehittymään joku ihmelumpero, joka kipeytyy tämän tästä vauvaa nostellessa. Se vaikeuttaa aika paljon hommien tekemistä, ja kipu myös ankarasti sapettaa. Lääkärin käskystä jouduin opettelemaan nostelemiset ja vauvanpesut vastakkaisella puolella - mielenkiintoinen projekti muuten. Siitä tuli joku päivä mieleen, että onkohan kaiken opetteleminen toisella kädellä vähän sama kuin elämän opetteleminen ilman puolisoa? Tavallaan opettelee kaikki tutut asiat uudelleen, kömpelösti ja kivun kanssa? Ei ollut piristävä miete. Mutta se oli, kun huomasin yhtenä yönä miettiväni kuumeisesti, miten miehen parta ajetaan (?!), kunnes hoksasin etteihän mun sitä tarvitsekaan ikinä opetella. Monia muita nk. miesten hommia ehkä pitää, muttei Luojan kiitos sitä!

Mutta tapahtuu täällä ihaniakin asioita. Vauva on oppinut kävelemään, ja liikkuu muutenkin jo melko suvereenisti täällä meidän pienessä kämpässä. Saunan lauteille kiipeäminen on pikkujuttu, samoin syöttötuoliin ja tv-tasolle. Hauskinta näyttää olevan mahdollisimman pieniin vateihin ja koreihin änkeäminen. Eilen se tyhjensi pienen neliskulmaisen rottinkikorin aikakauslehdistä, ja istuskeli reunalla pienet jalat koriin ahdettuna, ilmeisen tyytyväisenä valloitukseensa. Se näytti paradoksaalisesti niin pieneltä mutta niin vahvalta siellä tönöttäessään, ja irvistellessään neljän hampaan hymyään.

Makoillessani vauvan kanssa lattialla oivallan usein juttuja, jos vaan maltan jättää muut asiat odottamaan ja seurata mitä vauva päättää tehdä. Kummallisesti nämä ihmisen vaiheet on kyllä suunniteltu. Pieni vauva tietää mitä haluaa, ja myös tekee mitä haluaa. Mönkii vaikka mun pään yli, vaikka vois ylittää muualtakin tai jopa kiertää. Ei kun mä meen just tästä. Syön just tämän roskan, vetelen just näitä isin tärkeitä piuhoja, ja heitän äitin puhelimen lattialle. En nuku kun ei nukuta, enkä ole hiljaa. Syljen tämän ulos, koska tämä on pahaa. Yksinkertaista pikku-despootin elämää.

Itsesuojeluvaisto on vielä kuitenkin toivottoman hukassa. Yritin siirtää vauvaa nukkumaan viime kuussa tytön vanhaan sänkyyn, jossa on vain matala turva-aita puoleenväliin sänkyä. Ihan päistikkaa olisi syöksynyt iltavillissään lattiaan, jos en olisi napannut pöksynsaumasta kiinni. Jos itsesuojeluvaistoa sitten aikuisena on päässyt kehittymään liiankin kanssa, miksi ja missä vaiheessa ne muut vaistot ja oma tahto sitten menevät hukkaan? Sitä oon nyt pyöritellyt mielessäni. Jossain kirjassa oli, että jos tuntee tyytymättömyyttä omaan elämäänsä, ei se välttämättä olekaan mikään huono juttu tai kerro siitä, että koko elämä on ollut turhaa tai pelkkiä vääriä valintoja. Tyytymättömyys voi olla merkki nimenomaan toivosta eikä epätoivosta, ja voi auttaa löytämään sen oman tien. Kymmenvuotiaana oma tahto vielä kuulemma on voimakkaasti olemassa, eikä sen ikäinen kuuntele vanhempien tai kavereiden mielipiteitä. Jossain vaiheessa se kuitenkin hälvenee kaiken muun alle. Miten tahdon voi löytää uudelleen? Miten voi oppia itsenäistymään ja luottamaan omaan tapaan elää?