Aurinko paistaa ja lumet sulaa. Taas alkaa uusi jakso. Pimeys tekee valolle tilaa. On se sentään mahtavaa, että voi aamulla herätä siihen, että aurinko pursuilee verhojen välistä. Jäät ryömii tienvierustoille, eikä askelta enää tarvitse varoa. Kivet ja hiekka rutisevat kenkien alla. Ilmassa leijuu se tuttu kevätoksennuksen tuoksu, kun maa alkaa sulaa. Järkytys sitä löyhkää, mutta se fiilis mikä siitä tulee vetää hajunkin plussan puolelle.

Tulee mieleen peruskouluajat, kun kesä alkoi uhkaavasti lähestyä, ja kouluhommat eivät enää niin jaksaneet kiinnostaa. Sitä alkoi ottamaan rennommin ja valmistautumaan lomaan. Sai vaihtaa tennareihin, parhaassa tapauksessa tuliteriin. Kevättakki tuntui kevyeltä ja kavereiden silmissä alkoi näkymään enemmän pilkettä ja kasvoilla hymyjä. Opettajille tehtiin keväisin ennätysmäärä jäynää, ja jälki-istunnoissa (meilläpäin sanottuna pötkässä) oli väkeä enemmän kuin olisi mahtunut. Mun teinikeväisiin liittyi usein raastavia sydänsuruja, mutta myös uuden ihastuksen kutkuttelua. Vapaata elämää, mutta kuitenkin omalla tavallaan tosi rankkaa. Kunpa sen kaiken vielä muistaisi tyttöjen tullessa murrosiän myrskyihin.
 

Joka tapauksessa keväät sisälsivät niihin aikoihin paljon innostuneisuutta, toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Kevät merkitsi lupausta pitkästä kesästä, auringosta, lämmöstä, kiireettömyydestä.

 

Joka kevät tavoitan jossain määrin sen saman tunnelman, vaikka elämäntilanne on ollut eri keväinä erilainen. Muistan monta kiireistä ja stressaavaa kevättä; ylioppilaskevät, kaikista opiskelukeväistä etenkin lopputyörupeamat, ensimmäinen kevät työmaailmassa. Viime kevät ihanan pikkunyytin kanssa, jolloin äitiyttä sai opetella jo toista kertaa. Paitsi viime kevääseen liittyi lisäksi se suuri pommi, kun miehen syöpä eteni kaikkien yllätykseksi niin nopeasti, ja aloiteltiin ensimmäistä solunsalpaajahoitoa. Saa nähdä, mikä tämän kevään suurimmaksi tapahtumaksi jää muistoihin.

Joka kevät se sama vuosien takainen tunnelma muistuu kuitenkin mieleen. Nyt tuli mieleen se tunne, kun pienenä yritin tuskassa sotkea pyörällä ylämäen huipulle kypärä takaraivolla, naama punaisena, kieli ylähuulen reunassa, itkuherkkänä kun en olisi halunnut luovuttaa. Ja yhtäkkiä tunsinkin isän suuren käden mun selässä, polkimet alkoivat polkea tyhjää, ja ylämäki taittui hetkessä. Iskä auttoi suurilla voimillaan, ja kohta jo naurettiin alamäessä. Lupaus kesästä antaa samalla tavalla vauhtia kevääseen. Ja nyt tuntuu vielä isompi käsi selässä vauhtia antamassa.

Aulikki Oksasta:

Tänä yönä nojaan vihreään,
nojaan silmuista pienimpään.
Sen katseesta kasvaa kumous
ja kätketty korkeus.

Jos oppisin, siemen, sinusta
miten juurtuu juureton,
niin tekisin metsän kivusta
ja surusta kuutamon.

Tiesittekö muuten, että vihreä on toivon väri?