On ollut mielenkiintoiset kaksi päivää. Ollaan tavattu monta aivokasvainpotilasta, ja kaikki ovat kertoneet omat sairauskertomuksensa. Paljon on ollut samaa kuin miehen kertomuksessa, mutta ensimmäisen päivän jälkeen meille molemmille jäi mieleen pyörimään, että on meillä toivoton tilanne. Mietin jopa, oliko sittenkin virhe tuoda mies tänne. Monella solumyrkyt olivat vieneet kasvaimen kokonaan pois, ja he olivat nyt toipumassa. Tuntui uskomattomalta kuulla, että jotkut olivat nähneet puhtaat kuvat, joissa kasvaimesta ei ollut jälkeäkään. Heräsi ankara kateus ja katkeruus.

 

Toisena päivänä juteltiin ryhmässä, jossa oli koolla pelkästään terveet puolisot. Sain kertoa oman tarinan, eikä mitään tarvinnut säästellä kun potilaat eivät olleet kuulemassa. Kaikki tuntuivat hyväksyneen ajatuksen puolison kuolemasta, yksinelämisestä ja siitä että lapset jäisivät ilman toista vanhempaa. Eikä kukaan edes itkenyt. Kaikki olivat varmaan ehtineet itkeä tarinansa jo moneen kertaan, niinkuin minäkin. Sain lohtua siitä, että jollekin puolisolle oli tapahtunut yhtä ja toista uskomatonta, ja silti hän oli jaksanut taistella eteenpäin. Kuulin monta harmillista tarinaa siitä, miten leikkaus oli jollain lailla mennyt vikaan, eivätkä potilaan perustoiminnot olleet säilyneet ennallaan; jollain lähti näkö, jollain tasapaino, jollain puhekyky. Toipumisia ja uudelleen sairastumisia oli ehtinyt tulla jollekin jo useampia. Kuulin myös, kuinka monelle sytostaatit ja sädehoito olivat aiheuttaneet pahoja sivuoireita. Paljolta mies on sentään säästynyt.

 

Tuntuu hyvältä olla täällä. Voidaan puhua hyvin vakavista asioista, ja silti samalla nauretaan. Puhutaan ikään kuin samaa kieltä.