Kuvausajankohta varmistui tällä viikolla, ja se onkin jo aiemmin kuin mihin olin varautunut. Arvatkaa olinko innoissani? Kyllä en ollut. Olisin mieluusti lykännyt sitä hamaan tulevaisuuteen, välttyäkseni taas siltä piinalta kun aika matelee ja t-u-o-m-i-o uhkaavasti lähenee. Mutta nyt päivämäärä on tiedossa. 18.4. ollaan miehen tilanteesta taas ajantasalla, kun kuvat lämäistään eteen. Nyt taas keräilen niitä harhautuksia ja apuja ympärilleni, aiemmista kuukausista viisastuneena, etteivät piinaviikot pääse ottamaan musta liian tiukkaa otetta.

Miehen vointi on hiipinyt pikkuhiljaa huonommaksi. Kävelylenkit ovat lyhentyneet, ja sohvalta nouseminen teettää selvästi enemmän työtä kuin aiemmin. Päänsärkypäiviä on taas ollut ja väsymystä. Veriarvojen muutosten takia uutta sytostaattisatsia ei olla pystytty antamaan. Mielessä surraa taas kaikenlaista sekamelskaa, mutta käytännön asioita on silti ollut pakko hoidella. Pääsiäistauko arkiaskareisiin tuli nyt hyvään aikaan, ja lähdettiin mun lapsuudenkotiin että saadaan apua ja seuraa, ja pääsen helpommin luontoon tuulettumaan juuri silloin kun haluan, yksin tai miehen kanssa. Jokilaakson avarat maisemat ja tuttu kotimetsä tuntuvat kevätauringossa niin hoitavilta ja rauhoittavilta. Terapeuttisilta.

Hiljainen viikko. Jeesuksen kärsimys. Hikipisaroita otsalla Getsemanessa. Ahdistuneen viimeinen rukous. Ristiinnaulitseminen ja kuolema. Tätä viikkoa pelkäsin jo etukäteen, koska raamatun sanoma alkoi tulla jotenkin liian lähelle. Ihmistä kehotettiin hiljentymään ja pohtimaan Jeesuksen kärsimystä, mutta se tuntui musta ylivoimaiselta tehtävältä omien raskaiden asioiden äärellä.

Mutta kuitenkin löysin lohtua ylen aamuhartausten kautta heti maanantaista lähtien. Puhuja puhui eilen pääsiäislauantaista opetuslasten näkökulmasta, jolloin Jeesus oli edellispäivänä kuollut ja he vasta pinnistelivät ajatuksen kanssa. Eivät vielä käsittäneet, mitä oli tapahtunut. Lauantai meni sumussa, tietämättömyydessä. Vähän niinkuin meidän tilanne nyt; huomisesta ei ole mitään tietoa eikä siitä miksi tämä kaikki tapahtuu. Silti meidän täytyy jaksaa uskoa siihen, että Joku tietää paremmin mikä meille on parasta. Niinkuin rakas ystävä mua eilen lenkillä taas kerran valaisi, ja valoi muhun uskoa siitä, että  jaksan tämän tilanteen läpi, ja löydän paikkani kävi miten kävi. Kiskoi mut suosta maanpinnalle. Niin tärkeitä sanoja mulle <3

Aamuhartauksen lukijalla oli eilen hyviä pointteja. Pitää uskaltaa heittäytyä sen varaan, että meistä pidetään huolta. Pitää luopua omista suunnitelmista ja lakata latelemasta yläkertaan ohjeita ja vaatimuksia siitä, mikä mulle olisi parasta. Pääsiäislauantaina opetuslasten pilvilinnat olivat tulleet alas. Heidän käsitys Jumalasta oli ehkä muuttunut täysin. Se turjake oli antanut oman poikansa julmien ihmisten käsiin ja antanut hänen kuolla. Kuitenkin vain opetuslasten omat käsitykset ja suunnitelmat Jumalan työstä olivat nyt romuttuneet, ei Jumalan.

"Tämä kaikki muistuttaa meitä siitä, mitä Jeesus itse opetti elämästä Jumalan valtakunnassa. Vehnänjyvä ei voi tuottaa hedelmää, ellei se ensin kuole. Jos joku haluaa seurata Jeesusta, hänen on kuoltava itselleen ja otettava ristinsä päivittäin kannettavakseen. Eikä se risti tarkoita puolisoa, hankalaa pomoa, tai vaikeita olosuhteita, vaan ennenkaikkea kieltäytymistä oikeudesta elää itsekkäästi, vain omia tavoitteita silmälläpitäen. Jeesus tarjoaa uutta elämää, joka syntyy vanhan elämän raunioilla. Jos haluamme löytää uuden elämän, josta uusi testamentti niin värikkäästi kertoo, meidänkin on suostuttava siihen, että omat pilvilinnamme ja käsityksemme siitä, miten Jumalan kuuluisi toimia, joutuvat romukoppaan. Me usein koemme tällaisissa tilanteissa samanlaisen pettymyksen ja hämmentyneisyyden tunteita, joita opetuslapset kokivat tuona kyseisenä lauantaina. (---)  Nöyrtyminen tapahtuu aina niinsanotun lauantaikokemuksen kautta, ja juuri se onkin avain luvattuun yltäkylläiseen ja Jumalan rakkauden täyttämään elämään. Siinä me joudumme hylkäämään omat suunnitelmamme ja tarttumaan siihen, mitä Jumalalla on tekeillä. (---)

Herra pyydän, että auttaisit meitä päästämään irti kaikesta sellaisesta, mikä nousee omasta itsekkyydestämme ja johtaa kuitenkin umpikujaan. Auta löytämään sinun suunnitelmasi, sinun siunauksesi ja sinun johdatuksesi elämäämme varten. Kiitos, että kuulet meitä. Aamen."

Mun hiljainen viikko ei päätykään ylösnousemusjuhlaan, vaan hiljaisuus, piina ja kärsimys jatkuvat edelleen. Mutta siihenkin ajatukseen sain äsken arkkipiispa Irja Askolalta vastineen selaillessani evl:n sivuja: "Sitä varten pääsiäispyhät ovat, että toivo ei unohtuisi."

Toivorikasta pääsiäistä!