Illalla tyttöjä nukkumaan laittaessa huomasin hirvittävän vahingon: Ainoatakaan pienemmän tuttia ei löytynyt mistään, vaikka kuinka mylläsin sänkyjen alta, kenkien sisältä ja pattereiden väleistä. Jokainen tutti hukassa! Ja päivällä tyttö vielä lutkutteli kahta tuttia yhtäaikaa! Ei siinä muuta mahtanut kuin laittaa tyttö koiransa viereen vuoteeseen, ja kertoa ikävät uutiset. Tutti on hukassa. Oot jo iso tyttö, et tarvitse tuttia. Jospa orava on hakenut sen, ja vienyt vauvalleen kuusen latvaan. Niinkuin siinä sadussa "Elli ja tuttisuu". Oravavauva tarvitsee tuttia. Oravavauva ei voi nukkua ilman tuttia. Sinä oot iso tyttö. Nyt ei ole tuttia.

Tyttö itki ja silitteli edestakaisin pienellä kädellään lakanaa. Missä tutti? Äiti? Missä tutti on? Äiti pesee tuttia, äiti löysi tutin.

Nyt ei ole tuttia. Hyvää yötä. Tyttö halasi ja itki. Itki ja halasi. Laittoi pään tyynyyn ja maiskutteli aikansa, otti koiransa tiukemmin kainaloon. Nousi taas, itki ja halasi. Kunnes viimein laittoi hikisen päänsä tyynyyn ja nukahti.

Pelkäsin tuota hetkeä jo joskus etukäteen, mutta loppujen lopuksi hetki olikin lämmin ja läheinen. Tyttö turvautui minuun, ja minä riitin. Minä riitin. Olin siinä, hiljaa, halasin takaisin niin monta kertaa kuin tyttö tarvitsi. Ei enää tarvittu sanoja. Oli vain luopumisen tuska, sen hyväksyminen ja toisen ihmisen ymmärrys.