Mies on vihdoin saanut asunnon palvelutalosta. Asunto on viihtyisä, ja siellä on ihana käydä vierailemassa. Apu on ympärivuorokautista, ja sitä on saatavilla milloin tahansa. Päivätoiminnastakin mies on tykännyt, ja on piristynyt selvästi. Olihan se ison työn tulos, että paikan miehelle sinne sain. Mutta viikkojen vaivannäkö, lukuiset puhelut eri tahoille, lausuntojen haalimiset ja unettomat yöt palkittiin sillä, että mies sai hyvän ja turvallisen asuinpaikan. Jaksoin taistella loppuun saakka mutta voin kertoa, että olin monta kertaa jo luovuttamassa.
Muuton jälkeen on mennyt taas aikaa palautuessa. Mutta soittohommat ja kirjoittaminen ovat olleet suurena apuna, että olen saanut kanavoitua ajatuksia ja energiaa tekemiseen ja uuden luomiseen. Lasten rutiinit pitävät edelleen jalat maassa. Yksinäisenä vanhempana pahinta ovat hetket, kun oivallan miten paljon helpompaa olisikaan jakaa lastenhoitoa ja -kasvatusta toisen terveen vanhemman kanssa. Se sattuu edelleen.

Eilen pysähtyessäni autolla valoihin huomasin laulavani mielessäni "on täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä". Oiken säikähdin, kun tajusin sen koskettavan myös minua. Välillä huomaan olevani onnellinen ja nauttivani elämästä, mutta välillä näen elämäntilanteeni taas toisten ihmisten silmin ja säälin itseäni. Sääli on sairautta. Tai se vähintäänkin sairastuttaa. Mun on usein ihan hyvä olla kaikesta huolimatta. Mutta siinä valoissa mietin kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa miehen sairastumisen jälkeen, millainen elämä meillä olisi jos mies olisi edelleen terve. Me ehkä oltaisiin tehty joku ulkomaanmatka. Ehkä jopa se kymppivuotishäämatka Toscanaan, joka päätettiin jo häiden jälkeen kun ei lähdetty mihinkään häämatkalle. Meillä olisi kukaties omakotitalo ja mulla virka. Normaalielämä olisi jatkunut kahden lapsen kanssa ja oltaisiin varmasti onnellisia. Mutta mitäpä näitä pyörittelemään. Nyt on toisin, ja sillä hyvä.
Pääsiäisen aika oli mulle viime vuonna murhaa. Nyt se tuntuu vaan hyvältä. Ei mahtavalta, mutta hyvältä. Soitin palmusunnuntaina kirkossa. Saarnassa puhuttiin hyvästä kuolemasta, saattohoidosta, hyväksymisestä. Kuolleitten kiitoksena soitin Amazing grace. Kirkko kaikui. Tulva yllätti vasta autossa.

Mies tulee tänään kotilomalle, tehdään kakkua ja paistia. Toivottavasti on mukavaa ja leppoista. Sitten on pakko päästä lapsuudenmaisemiin, metsälenkeille, kotiterassille aamukahvia juomaan ja ystävän kanssa nauramaan.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta pätkä:

"Kun ilta-aurinko kultaa lokkien vatsat ja saa männynrungot hehkumaan tulenpunaisina, minä ymmärrän, että minulla on kaikki mitä olla voi. On kauneus, on totuus ja on rakkaus. Nämä ohikiitävät hetket, nämä työtä tekevät kädet. Mitään enempää ei ole, mitään tärkeämpää ei tule. Vaikka olen voimiltani heikko enkä pysty kaikkeen työhön mihin muut, näen Jumalan tarkoittaman järjestyksen ja haluan pysyä lähellä sitä."