Kyllä muuten kiristyy tunnelmat täällä kotona sitä mukaa kun kuvaus lähestyy. Hermot paukkuu ja seinät raikaa. Onneksi ollaan junailtu tälle viikolle joka päivälle muutaman tunnin breikkejä, että ei ihan seinät pääse kaatuilemaan päälle. Kyllähän tämä molempia stressaa, miestä ja mua, mutta minähän oon edelleen luonteeni vanki. Ei näissä viime hetkissä paljon Läsnäolon voimat paina. Hyppää Tolle kaivoon. Vaikka johonkin rauhaan kai tässä pitäisi pyrkiä, että olisi väljempää olla. Kunpa osaisinkin päästää irti siitä ajatuksesta, että voisin tähän asiaan jotenkin vaikuttaa. Mutta kun tahto paranemiseen on niin kova. Miehellä varsinkin, tehopakkaus se kyllä on. Mulla on ajoittain usko koetuksella, toivokin. Kamala sanoa.

Välillä unohdan, että mies on se jolla sairaus on, kun tuntuu että se on koko perheellä. Ja että mun tärkeä tehtävä on olla miehen tukena, kun se sairastaa. On muuten älyttömän vaikea tehtävä. Mitään manuaalia en siihen ole lukenut eikä ohjeita ole tarjottu. Kai se riittää, kun rakastaa ja on läsnä?

Aika paljon ollaan yritetty puhua suoraan toisillemme viime aikoina kaikenlaisista tunteista ja tunnelmista. Sanoin sille toissailtana, että musta tuntuu, että jos sinä kuolet niin minäkin kuolen. Ja mies siihen, että niin, yhtähän me ollaan. Mutta kaikki kiihtyy ja kärjistyy nyt mielessä. Uutiset kun voi olla mitä vaan, nyt niitä sen kummemmin erittelemättä. Tänään joogataan niin että nikamat natisee.

Aika osuva mietelause putkahti taas N.C.Pealelta tälle päivälle:

"Luja usko saa aikaan ihmeitä. Nämä viisi sanaa ovat täynnä dynaamista ja luovaa voimaa."