Vuosipäivä! Mieskin mietti, miten tätä oikein juhlistaisi. Tasan vuosi sitten sairaus tulla lompsutteli meidän elämiin noin vain, lupaa kysymättä. Aika älytön vuosi on takana.

Äsken kun tuulettelin petivaatteita parvekkeella, tuli niin elävästi mieleen se ilta tasan vuosi sitten. Tultiin näinä aikoina kotiin kahdestaan tytön kanssa, ilman isiä. Mies jäi yksin vuodeosaston tarkkailuhuoneeseen. Miten älyttömän pimeää, kylmää ja kosteaa ulkona oli, jotenkin alleviivaten koko tilannetta, just niinku tänäänkin. Tieto kasvaimesta ja "vakavasta tilanteesta" oltiin saatu aiemmin päivällä. Oli niin raskasta tulla kotiin sen tiedon kanssa. Jalat painoi tonnin. Vielä niin käsittämätön asia ja pelotti aivan hirveästi. Tyttö nukahti meidän sänkyyn, ja jäin koneelle vielä pitkäksi aikaa istumaan. Ensimmäiset sanat, jotka tuli mieleen oli "where did we come from, why are we here, where do we go when we die". Sitten kun tajusin mikä biisi oli kyseessä, hain sen koneelta ja kuuntelin.

"What lies beyond
And what lay before?
Is anything certain in life?

They say, "life is too short,"
"the here and the now"
And "you're only given one shot"
But could there be more,
Have I lived before,
Or could this be all that we've got?

If I die tomorrow
I'd be alright
Because I believe
That after we're gone
The spirit carries on."

Aika pian alkoi tuntumaan naurettavalta, että kuuntelin siinä tilanteessa Dream Theateria ja biisiä jostain hiton uudelleensyntymisestä, mutta jostain ne sanat tuli. Ja itkukin pääsi ulos. Mutta epätoivoinen ja epäuskoinen olo oli. Ja mielessä pyöri koko yön, että tämäkö se legendaarinen päivä sitten oli, joka mun elämän muutti, ja jota tultaisiin muistelemaan tulevaisuudessa. Mutta paljon oon muuttunut vuodessa. Tuntuu, että sen verran tiukoista tilanteista oon nyt selvinnyt, että mun täytyykin olla aika vahva tyyppi. Uskallan myöntää jopa olevani itestäni ylpeä. Ja epäilemättä oon saanut sen vahvistuksen tuolta yläkerrasta, koska oon sitä sadat kerrat pyytänyt. Tai paremminkin Jumalan avulla löytänyt sen vahvuuden itestäni.

En tiennyt itkeä vai nauraa, kun tänään autossa tuli randomina iPodilta MuteMathin biisi Lost Year. Biisi alkoi sanoilla Hold on to the way we started, how it all should have gone. Pidä kiinni siitä miten me aloitettiin, miten kaiken olisi pitänyt mennä.

Mutta vuosi on silti elelty yhessä miehen kanssa, nautittukin yhteisestä ajasta, saatu nähdä toisen tyttären syntymä ja hoidella sitä yhessä. Ollaan saatu olla kotona ja viettää kiireetöntä elämää. Kiireisin meistä on ollut pieni koululainen, joka kaikista mullistavista asioista huolimatta on jaksanut hoitaa koulunsa hienosti ja on ihana oma itsensä täällä, uudessa tärkeässä roolissaan isonasiskona ja perheen vanhimpana lapsena. Lasten elämää katsellessa pimeät asiat unohtuvat välillä jopa kokonaan. Lasten hoitaminen on nyt ollut mun kokopäivätyö, ja toisaalta se on aika ihana työ. Epäkiitollinen välillä, mutta mun ikiomia muksujahan nuo ovat ja saan vastarakkauttakin päivän aikana monesti. Tärkeämpää kiitosta kuin mitä monesta muusta työstä saisin. Pusuja ja nauruja, kauniita sanoja, valloittavia hymyjä ja joskus jopa siivotun huoneen. Kyllähän nämä rutiinit muakin kantavat, ja varmasti myös miestä.

Toisaalta aikaa ennen sairautta on turha kaiholla muistella. Tai kuvitella millaista meillä nyt olisi, jos se kutsumaton vieras olisi erehtynyt avaamaan naapurin oven. Muutosta ei voi kukaan estää, ja meille se muutos nyt vaan oli tämä. Jumalalla on joku ajatus tässä, jota kukaan ei vielä aavista. Kaikkien meidän varalle omansa. Tulevasta vuodesta en mitään onneksi tiedä. Tämä päivä meillä kuitenkin on. Tai tämä tunti tai hetki. Mulla on nyt mies tuossa tietokoneen ääressä istumassa ja lapsilla isi.

Miehen syntymäpäivänä tänä vuonna kirjoitin korttiin nämä sanat Anna-Mari Kaskisen ihanasta runosta:

"Minä sinua rakastan, tiedän sen.
Se ei ole vain hetken huumaa.
Se on nuotion hehku hiljainen
ja roihua polttavan kuumaa.

Ja kun kuljemme raskain askelin
ja aika tuo murheita tupaan
pidän kädestä sinua silloinkin,
yhä sinua rakastaa lupaan.

Mitä siitä, jos ryppyjä poskiin saat
taikka kumaraan selkäsi taipuu.
Kun näen silmäsi kirkkaat ja kuulakkaat
taas polvilleen rakkaus taipuu."

Silloin tuntui niin väkevästi siltä, että tämä kasvain ei meidän suhdetta kaada. Vaikka vaikeita aikoja, oikeasti taistelua, on ollut ja tulee olemaan. Kädestä pidän tiukasti kiinni. Muuta vaihtoehtoa ei ole, vaikka välillä tekisikin mieli juosta kaikkea karkuun ja lujaa.