Tuntuu hankalalta kirjoittaa. Toistan varmaan itseäni taas, mutta menköön nyt.

Miehen tilanne ei ole muuttunut viime kirjoituksesta mihinkään. Tasaista ja rauhallista on, mutta samojen asioitten kanssa taistellaan. Minä ja vaikeat tunteet. Arki mennä puksuttelee eteenpäin, ja onneksi aina välillä tulee niitä pieniä kristallinkirkkaita välähdyksiä siitä, miten hienoa on olla elossa ja pystyä tuntemaan kaikenlaista. Vaikeaakin.

Nyt on tosin yksi niistä hetkistä, jolloin välähdys on harmaa ja sumea. Ja kas, kirvoittajana toimii taas telkusta tallentamani leffa: "Ihmeellinen Henry Poole". Siinä mies on saanut lääkäriltään kuolemantuomion etenevän sairauden muodossa. Mies irroittautuu senhetkisestä elämästään ja yrittää piiloutua muihin maisemiin kuolemaa odottamaan. Aivan yllättäen mies kuitenkin kohtaa uusia ihmisiä ja tilanteita, jotka pakottavat hänet pohtimaan uudelleen elämää ja ihmeen mahdollisuutta. Huomasin pysähtyväni useassa kohdassa miettimään, olenko itse kadottanut sen jo kokonaan. Siis uskon ihmeeseen. Eihän mun miehellä pitänyt olla elinaikaa kuin viikkoja tai kuukausia, ja syöpähoitojen lopettamisesta on jo 15 kuukautta.

Kyse uskonnoissa ja elämänkatsomuksissa on kai siitä, mikä pitää kunkin elämän mielekkäänä ja mikä auttaa jaksamaan. Mihin toivoa tarvitaan? Mistä toivo tulee? Pelkään toivoa miehen parantumista ja täysin ennalleen palaamista. En pysty turvautumaan sellaiseen toivoon, enkä voi meidän arkea sen varaan rakentaa. Papit (Herra parantaa) ja osteopaatit (ihminen parantaa/sairastuttaa itse itsensä) väittävät, että niin voi silti tapahtua, lääketieteen edustajat väittävät päinvastaista. Kauan olen jo ollut hukassa sen suhteen, ketä ja mitä mun kannattaisi uskoa. Epätoivo on raastava tunne ja se syövyttää elämää. En ole löytänyt enää pitkään aikaan sitä jotain, josta voisin olla vuorenvarma. En toisaalta tiedä, pitäisikökään sellaista tunnetta tavoitella. Elämä kun on aina epävarmaa ja toisaalta siinäpä sen kauneus nimenomaan on.

Silti mietin voisinko paremmin, jos uskaltaisin heittäytyä sokeasti sen varaan, että asioilla on tapana järjestyä. Tarvitsisiko silloin tuntea epävarmuutta, epätoivoa, murhetta ja pelkoa? Vai olisiko se vain itsensä huijaamista ja asioiden kieltämistä? Sen tiedän kuitenkin, että välillä on ihanaa olla yltiöpositiivinen kun taas välillä tekee hyvää velloa itsesäälissä.

Leffa on nyt pausella enkä tiedä, miten äijän käy. Haluanko edes tietää? Pelkään sille käyvän huonosti ja että käteen jää hatarasti kirjoitettu opetus siitä, kuinka ihmisen olisi parempi vain uskaltaa toivoa ihmeisiin, tai että paska mäihä, sattuman kauppaa kaikki. Toisaalta pelkään järjettömästi edelleen, onko mun miehen sairastuminen ja parantumattomuus ollut sittenkin jotenkin mun syytäni, rakkauden tai uskon puutetta. Ja silti en voi käsittää, miten mies edelleen vastoin kaikkia ennusteita on elossa ja voi suhteellisen hyvin. Lääketiede ei pysty parantamaan, eikä osteopatiaa, "huuhaa-hoitoja" ja ruokavalioita ole käytössä. Kenen ansiota tämä on? Rukousten? Sattuman? Maailmankaikkeuden? Miehen oman tahdon?