Lääkäri oli ja meni, ja hyvin menikin. Kasvaimen kasvu oli pysähtynyt, ja tämä viimeinenkin lääke TOIMII! Uutinen oli jotenkin niin uskomaton, että meni kauan ennenkuin sen kunnolla tajusin. Kasvain ei ollut kolmen kuukauden aikana kasvanut ollenkaan. Kaikki ne oireet, joita olen alkanut yhä selvemmin huomaamaan, ovatkin joko pitkän ajan kuluessa muodostuneita tai nyt voimistuneita kasvaimen ja solumyrkkyjen tuhoja, tai vaan pitkäaikaislääkitysten sivuoireita. Monimutkaisia asioita.

Mies kuitenkin kävelee ja puhuu, ja ne kai ovat toiminnot joissa kasvaimen eteneminen tulee näkymään. Uskomatonta, että voi olla onnellinen ihmisen perustoiminnoista. Mies puhuu ja kävelee! Tuntuu typerältä. Varsinkin kun katselee tuota meidän yksivuotiasta. Kaikki ihastelevat, kun se kävelee. Kaikki ihastelevat, kun se sanoo edes lähimainkaan oikean sanan. Mieheltä ne tulevat pikkuhiljaa häviämään. Ei jumalauta mikä ristitiita livenä samassa perheessä.

Lääkäri puhui "pitkälle edenneestä sairaudesta", ja olisihan se kummallista ellei se jo näkyisi päivittäisissä toiminnoissa. Totesi myös, että tämä lääke toimii nyt niin kauan kuin toimii. Mutta aikaa ei tietenkään osannut sanoa muuten, kuin että jos kasvain on nyt sitä astrosytoomaa eli gradus kolmosta, elinaika on joka tapauksessa "rajallinen". Jos kasvain on glioblastoomaa eli sitä pahinta gradus nelosta, jota neurokirurgi arvaili viime toukokuussa, elinaika on "hyvin rajallinen". Parantumaton sairaus se joka tapauksessa on. Mutta näillä mennään, ja nämä hyväksytään. Lääkäri kehotti panostamaan nyt elämän laatuun, koska tilanne on nyt hyvä ja rauhallinen.

Mieskin on nyt heitellyt usein sivulauseissa mulle, että "joo ilman muuta vielä kun ehitään", tai että "jää mustakin sitten hyvä muisto". Laatu korvaa nyt meidänkin elämässä määrän. Ja niinpäin kai se kaikilla pitäisi olla, mutta iso kysymys onkin, miten siihen laatuun kannattaisi käytännössä panostaa?