Taas paha uni. Tällä kertaa mies kuoli aivan yllättäen johonkin infektioon. Yhtäkkiä vaan oli huonovointinen ja kuoli mun käsivarsille. Uni jatkui tällä kertaa. Mulla olikin jo joku toinen mies, eikä kuolema tuntunut niin kamalalta. (Tulee vaan mieleen, pitääkö alitajunnan kehittää unessakin joku lievennyskeino, ettei asia tuntuisi niin kamalalta..? Että siksi uusi mies rinnalla. En tiedä.) Mun piti alkaa järjestelemään miehen tavaroita pois kotoa. Kenkiä, vaatteita... Mistään en olisi halunnut luopua. Seuraavana päivänä kävin syömässä jossain ruokalassa, jossa jouduin kertomaan asian ensimmäistä kertaa jollekin tuntemattomalle. Puhuttiin vauvoista, ja siitä puheenollen sain muuten eilen keskenmenon (!) ja mun mieskin kuoli. Silloin asia iskeytyi kunnolla kasvoille. Että tästä en selviä. Miehen sisko tuli käymään, itkettiin meidän portaissa ja se tuntui hyvältä. Mun velikin tuli käymään ja auttoi käytännön asioissa. Sitten heräsin.

Että hiphei herätys ja tarmolla uuteen päivään!

Varsinainen syy tämän blogin kirjoittamiseen oli se, että vaikka näen ihmisiä päivittäin ja elämä rullailee siinä sivussa aika normaalisti, omat ajatukset  alkavat kuormittamaan liikaa. Tänne saan oksentaa kaiken, eikä mun tarvitse miettiä, haluaako joku kuulla näitä. Tai tuleeko jollekin paha mieli. Helpottaa se jonkin verran, kun ei tarvitse säästää ketään omilta ajatuksiltaan. Miehelle en haluaisi näyttää sitä pessimististä ja pelokasta puolta, koska se tekisi sen oloon vaan haittaa. Mutta näkee se toisaalta mun läpikin, ja huomaa mun ärtyneisyydestä todellisen voinnin. Ei kaikkea voi peittää, vaikka kuinka haluaisi.

Vaikka joku välillä kysyykin, miten olen jaksellut, ei siinä viitsi alkaa syvimpiä tuntojaan vuodattamaan. Kysymyskin esitetään usein tilanteessa, jossa on myös lapset ja mies. Ihmiset haluaa kuulla, että mulla menee ihan hyvin (niinku yleensä vastaankin vaikka ajatus olis todellisuudessa, että hemmetin huonosti. Vaipanvaihto, sairaalaan lähteminen ja tiskikoneen tyhjentäminen on välillä täysin ylivoimaisia tehtäviä, mutta minkäs teet kun ne on pakko tehdä). Mua venytetään nyt niin paljon, että mennään ihan äärirajoilla. Vielä tuollaisten öiden jälkeen päivät on yleensä suossa rämpimistä, liian raskaita.

Yritin järjestää ihan toista kertaa vuoden aikana omaa aikaa, siis pitemmän pätkän kuin muutaman tunnin, vain mulle. Kyllä siitä pitää jatkossa huolehtia paremmin, että saisin olla itseksenikin. Sekin tuntuu olevan jotenkin syntistä. Jättää nyt rakkaimmat ihmiset ja kääntää niille selkänsä ihan vaan koska haluan olla yksin. Tiedän kuitenkin, että siitä on loppupeleissä hyötyä koko porukalle. Yllättävän vaikeaksi oman ajan järjestäminen sitten osoittautui, enkä sitä vieläkään saa. Mutta jotain helpotusta edes, kun mun vanhemmat tuli vastaan. Taas kerran. En tajua, miten ne aina viitsiikin luopua omista suunnitelmistaan mun takia nyt kun mulla on vaikeeta. Isä kyllä oppi tukemaan äitiä mummin sairastaessa, ja silloin oppivat molemmat sen, ettei omiensa auttaminen koskaan hukkaan mene. Korvaan tämän kaiken niille sitten kun ovat vanhoja ja avun tarpeessa.

Mutta kirjoittaminen on onneksi pieni palanen sitä omaa aikaa. Saa ajatukset järjestykseen siltä päivältä, ja pois mielestä kuleksimasta.