Olipa se taas kamala kokemus. Lääkärikäynti siis.

Ennen lähtöä yritettiin tsempata itseämme lukemalla yhessä sen päivän kohta kirjasta "Pienet onnen hetket - iloa ja lohdutusta vuoden jokaiseen päivään" (Sarah Ban Breathnach). "Kun elämäntilanteen on oppinut hyväksymään, sitä on opittava pitämään siunauksena. Mitä se tarkoittaa? Miksi ikäviä asioita on pidettävä hyvinä? Se voi tuntua aluksi kummalliselta, mutta niin on tehtävä vaikka hammasta purren. (...) Kaikissa asioissa on hyvä ja opettavainen puolensa. Uuden oppiminen on aina hyväksi, ja synkimmässäkin pilvessä on kultareunus." Aika sopiva siihen hetkeen, pahimpaan ahdistukseen ja levottomuuteen.

Odotushuoneessa perhoset taas lepattelivat, mutta olo oli molemmilla rauhallisempi kuin viimeksi, vaikka jännittihän se kuitenkin. Odotettiin molemmat (ihme kyllä siinä vaiheessa jo minäkin) jälleen hyviä uutisia. Oireita listatessa lääkärille moni niistä selittyi kortisonilla; hyvä lääke mutta järjetön määrä sivuvaikutuksia pitkässä juoksussa. Neurologisten testausten jälkeen, jotekin yhtäkkiä ihan kulman takaa, lääkäri sanoi: "Mutta nyt niihin kuviin. Valitettavasti siellä on nyt sellainen tilanne, että kasvain on edennyt. Ja ne Temodalit joudutaan nyt lopettamaan."

TUTUM!

Jaloista lähti välittömästi voimat ja maha heitti voltin. Silmäilin miehen reaktiota, eikä kumpikaan saanut sanotuksi mitään vähään aikaan. Mielikin oli kerrankin hiljaa. Sitten lääkäri kertoi jäljellä olevat hoitokeinot: ccnu-lääkitystä (toinen solunsalpaaja) kokeillaan ja sen jälkeen voidaan harkita vielä sädehoitoa. Mutta siinäpä ne sitten olisivat. Tajuttiin molemmat, että parhaat keinot on nyt käytetty, kun Temodal oli se ensisijainen lääke ja jonka vielä jossain määrin uskottiin jopa parantavan miehen. Vaikka sekin taisi olla liikaa ajateltu. Vielä kokeiltaisiin kuitenkin jotain.

Hitaasti raahauduttiin ulos huoneesta, ja heti seuraavaan loossiin itkemään. Ikinä en ole niin lujaa miestä halannut. Halusin sanoa, etten ole valmis sua vielä hyvästelemään ja että tämä etenee nyt liian nopeasti. Oli niin lohduton ja lyöty olo. Mutta sainkin sanottua vaan, että mitä ihmettä me sanotaan tytölle. Päätettiin sanoa, että kokeillaan nyt uutta lääkettä. Ja mies vakuutteli mulle, että eiköhän tässä vielä kuitenkin ole vuosia. En uskonut, vaikka halusin. Pyyhittiin kyyneleet ja käpöteltiin hitaasti ulko-ovea kohti, mutta hyökättiin heti ensimmäiselle sohvalle. Koskaan ei askel ole ollut raskaampi. Mies alkoi heti googlettelemaan uudesta lääkkeestä tietoja. Ulkomaailma tuntui musta jotenkin hiljentyneen, ja että taas kerran kaikki ympärillä pysähtyi. Autolle päästiin ja päätettiin, ettei tämä mitään muuta. Oltiinhan me ennenkin yhtä paskoja uutisia saatu ja kävelty samaa reittiä samojen tuntemusten kanssa. Mitäs uutta tässä nyt oli.

Pitää nyt sitten käydä sairaalassa saamassa uutta lääkettä ja jännittää uusia sivuoireita. Toivottavasti mies pääsisi yhtä vähällä kuin Temodalissa, ettei elämänlaatu kovin kärsisi.

Myöhemmin tuntui siltä että nyt uskalsin jo päästää jostain irti, ja että sinne sairaalaan jäi jotain. Hyväksyinkö nyt lopullisesti sen, ettei mies tule parantumaan? Toisaalta kaikille piti sitten myöhemmin vakuutella, ettei vielä luovuteta vaan että taistellaan. Että toivoa on. Mutta toivo elää nyt mun mielessä enemmän siellä jälleennäkemisessä, enkä tarraudu kynsin hampain mieheen pitääkseni sen täällä mun ja tyttöjen rinnalla. Jollain lailla ajatus luopumisesta tuntuu nyt helpommalta. Ollaan askelta lähempänä kuolemaa, mutta myös toisiamme. Kas, siinä paradoksi.

Samana iltana kun istuin yksin autoon, iPodilta tuli taas randomina biisi, jolle en tiennyt itkeä vai nauraa. Tein siis molemmat.

"Luistelin kerran tumman kirkkaan järven pinnalla.
Kuulin mä kuinka railo viilsi jäätä kantavaa.
Niin arvaamattomasti hiipi luoksein kuolema.
Kuiskaili mulle maanitellen kauniita sanoja.

Aallonharjalla matkataan.
Aallon kanssa kilpaillaan.
Aallon sylissä keinutaan
kunnes viimein aurinko laskee.

Luulin mä nuorempana kaiken eessäin olevan.
En uskonut mä voimieni koskaan hiipuvan.
Kun saapuu päivä jolloin joudun kaikesta luopumaan
vain toivon että saisin rauhaisasti kadota.

Aallonharjalla matkataan.
Aallon kanssa kilpaillaan.
Aallon sylissä uinutaan
kunnes viimein aurinko laskee."

(Emma Salokoski Ensemble: Aallonharjalla)