Alunperin perustin tämän blogin tarpeesta ilmaista tunteita ja ajatuksia liittyen mun miehen sairastumiseen, ja sen vaikeuttaman arjen kanssa pärjäämiseen. Elämä oli jo muuttunut vauvan syntymän jälkeen niin hektiseksi, ettei kotona tullut juteltua niin paljon kuin ennen. Toisaalta nämä vakavaan sairastumiseen liittyvät asiat ovat niin valtavan tunnelatautuneita ja vaikeita, ettei niistä ole ollut helppoakaan puhua. Jossain vaiheessa miehelle muodostunut aivovamma alkoi näkymään yhä selvemmin arjessa, ja vaikeutti edelleen puhumista. Tämä oli ainoa väylä, jossa mulla oli lupa olla raadollisenkin rehellinen kaikenlaisista tuntemuksista. Blogi vastasi tarpeeseen tutkailla itseäni, rauhoittua, saada ajatuksia selkeämpään kuosiin. Se vastasi myös itseterapoinnin tarpeeseen.

Toinen syy blogin perustamiseen oli se, että kaipasin vertaistukea saman kokeneilta. Vertaistukea löytyikin niin paljon, että olin ällikällä lyöty. Oli surullista mutta huojentavaakin tietää, etten todellakaan ollut ainoa.

Kolmas syy kirjoittamiseen oli toive siitä, että blogi lisäisi ymmärrystä mun ja mun perheen elämäntilanteeseen - sekä tuntemattomien että läheisten.

Totta puhuen en olisi uskonut silloin syyskuussa 2012 ensimmäistä bloggausta tehdessäni, että keväällä 2015 oltaisiin tässä tilanteessa. En silti olisi halunnut tietää kaikkia vaiheita etukäteen, koska en olisi sitä kestänyt. Tässä kuitenkin ollaan. Vauva ei enää ole vauva, vaan täytti tammikuussa kolme. Toinen tytär lähestyy esimurrosikää. Minä taannun välillä murrosikään, tai siltä ainakin tuntuu. Vanhaa kunnon teiniangstia pukkaa. Ollessani kasilla mun koulussa vieraili The Road- niminen gospelyhtye, ja bändi piti jonkunlaisen keskustelusession luokassa. Jokainen sai kirjoittaa lappuun nimettömänä jotain, jonka halusi luettavan ääneen. Kirjoitin kutakuinkin näin: "Mitä järkeä tässä kaikessa on? Life sucks." Ja mihin on niistä ajoista päästy? Sanoja on tullut hemmetisti lisää, mutta sanoma on edelleen sama! No joo...

Joskus mietin, mahtaisinko olla onnellinen, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut mulle.

Elämä on pakottanut miettimään aikamoisessa pattitilanteessa kuka oikeastaan olen, mitä haluan ja miten haluan elää. Joskus koen, että mulle on ehkä näin annettu mahdollisuus miettiä uudelleen, millaiseksi haluan elämäni rakentaa. Olen huomannut pärjääväni kivunkin keskellä ja vahvistunut, vaikkei siltä aina tunnukaan. Joudun sietämään ja sinnittelemään enemmän kuin mitä välillä jaksan. Ehkä siksi ymmärrän itseäni ja elämää paremmin kuin ennen.

Ja toisaalta - eikös tämä kaikki ole tavallaan myös elämän tarkoituksen löytämistä?