Viime viikko oli henkisesti hirveä. Pienempi aloitti perhepäivähoidon, ja siinä on ollut sulattelemista. Jotenkin se, että luovutin virallisesti lapseni toisen hoiviin, on ollut mulle iso juttu. Olkoonkin perhepäivähoito ja vaan 15 päivää kuukaudessa. Mun on ollut vaikeaa täyttää sitä tyhjyyttä, joka päiviin on yhtäkkiä tullut. Ajatukset huutavat liian lujaa, ja mun on vaikeaa vastata niille, saati tukahduttaa niitä.

Radiosta kuului eilen: "...Niin on nuori sydämeni ajatuksia täynnä..." Liian täynnä. Niin täynnä että se kohta repeää.

Se viimeisin kohtaus oli miehelle iso romahdus, ja kävelystä on taas tullut hitaampaa ja väsymystä on tullut lisää. Tekee pahaa katsoa vierestä. Oli pitkään niin mukavaa, kun käveltiin samaa vauhtia ja mies oli virkeämpi ja tavallisempi. Nyt mies sekoilee sanoissaan, ja puhuukin sekavista ajatuksistaan.

Mua oksettaa tämä sairaus. Pelottaa. Itkettää. Vituttaa. Väsyttää.

Haluaisin päästä siitä paskiaisesta eroon. Mutta miehen haluaisin takaisin. Sen entisen. Kauniin, nuoren ja vahvan. Tyttöjen leikkisän ja lempeän isän.

Pää hajoaa eikä ajatus pysy nytkään kasassa. Taas pitää kysyä, vaikken vieläkään siihen saa vastausta - miten me tästä selvitään?